Vuosi 2017

Koirarintamalla ja muutenkin vuosi 2017 tarjoili aikamoisen kattauksen tapahtumia. Aika monta suunnitelmaa meni uusiksi…

Pyhä-Nattasen huipulla

Heti tammikuussa koettiin yksi koiranomistajan painajainen, kun Nano-malinois lähti metsälenkillä hetkeksi omille teilleen. Ei palannut, vaikka kutsuttiin. Lähdimme sitten takaisin autolle odottamaan tyhmeliiniä, kyllä se sieltä pian palaa. Mutta ei palannut. Minä jäin autolle ja Janne lähti etsimään Nanoa. Yksi juttu on se, että koiraa ei löydy etsimisestä huolimatta. Ihan toiseen kategoriaan menee se painajainen, että löydät koirasi makaamasta verilammikosta. Ja juuri sillä tavalla Janne löysi Nanon. Se oli ihan voimaton, jaksoi juuri ja juuri nousta ylös. Minä  odottelin autolla ja näin lopulta Jannen otsalampun, kun he palasivat pimeästä metsästä. Järkytys oli suuri, kun näin, missä kunnossa Nano on. Se huojui juuri ja juuri tolpillaan, suusta valui verta ja vasen puoli päästä oli turvoksissa sekä silmä näytti omituiselta, kun vilkkuluomi oli puoliksi silmän päällä. Kurkin Nanon suuhun, mutta en nähnyt muuta kuin verta. Ajattelimme, että se on törmännyt johonkin, kun pääkin on turvoksissa. Lähdimme heti ajamaan Hattulan eläinsairaalaa kohti. Minä ajoin, Janne seuraili Nanon vointia. Nano oli koko matkan tajunnan rajamailla, mutta elossa. Perillä eläinlääkäri totesi, että Nano on shokissa ja sen pulssi täytyy saada laskemaan, että se voidaan tutkia tarkemmin. Rauhoituksen jälkeen Nano saatiin tutkittua ja suusta löytyi kitalaesta reikä hammasrivin takaa. Reikään oli hyytynyt verta ja se onkin varmasti ainoa syy, miksi Nano selvisi hengissä sairaalaan saakka. Tutkittaessa hyytymä irtosi ja reijästä alkoi suihkuta verta uudelleen. Haava poltettiin umpeen ja Nano jätettiin sairaalaan pään CT-kuvaan ja odottamaan aamua sekä tarkempia tutkimuksia. Mielet raskaina palasimme kotiin ilman Nanoa. Onneksi tämä sattui Tampereella, missä apu on lähellä Vaasaan verrattuna. Oli tässä monta enkeliä kyllä matkassa.

Aamulla Nanon haava oli auennut uudelleen ja sen jälkeen Nano olikin hetkisen erittäin kriittisessä tilassa. Se oli menettänyt verta ihan liikaa ja verensiirto olisi tehtävä heti. Me päätimme lähteä paikalle oman koiralaumamme kanssa, vaikka kaikki koiramme olivat liian nuoria, liian vanhoja tai liian pieniä verenluovuttajiksi. Kyllä niistä kaikista yhteensä saataisiin varmasti riittävästi Nanolle. Olimme juuri saaneet pakattua lauman autoon, kun Hattulasta soitettiin, että verenluovuttaja on löytynyt ja Nanolle tehdään verensiirto. Nano rauhoitettiin jälleen ja sitä pidettiin rauhoitettuna iltapäivään saakka. Siihen mennessä Nanon tila oli riittävän vakaa leikkausta varten. Haava tutkittiin kunnolla ja poltettiin huolellisesti umpeen. Reikä oli pieni, mutta syvä, se ulottui silmän taakse saakka. Arvauksena on, että Nano on juossut metsässä suu auki ja joku risu on lävistänyt sen kitalaen katkaisemalla samalla yhden suun isoista valtimoista. Nyt haava oli kuitenkin ummessa ja Nano jäi tarkkailtavaksi vielä yön yli. Seuraavana päivänä saimme hakea pikkuisen kotiin. Sillä oli ehdoton riehumiskielto ja lepoa olisi jatkettava pari viikkoa. Muutaman päivän Nano olikin väsynyt ja kipeä, mutta kyllä siitä kahdesta viikosta ainakin toinen oli aika haastava. Siis sen lepäämisen suhteen. Kaksi viikkoa haaverin jälkeen Nano kävi kontrollissa ja todettiin erittäin reippaaksi pikkumalinoisiksi. Samoihin aikoihin Nano täytti vuoden 🙂

Toipilas ❤

Kevät meni melko rauhallisissa merkeissä. Harrastusrintamalla treenailu jatkui tavalliseen malliin viikoittain ja Jäynä ja Nano pääsivät etsimään ihmisiä ja opettelemaan jäljestystä. Tottistelua tehtiin vaihtelevalla innolla. Leo, Velmu ja Viivi treenailivat myös, mutta vähän pienemmässä mittakaavassa. Mitään kovin merkittäviä edistysaskelia ei tullut, hommat etenivät hitaasti mutta varmasti.

Tärähtänyt kuva lenkille lähdöstä. Tyypit odottaa tuulikaapissa lähtölupaa 🙂

Huhtikuulla oli Lohtajan leiri hiekkarannalla, vaikka vielä ei ollut ihan rantakelit. Lunta oli paikoitellen vielä ihan mukavasti, mutta kyllä se maakin sieltä paistoi. Tämä jokakeväinen leiri on kyllä aina yksi vuoden kohokodista minulle. Ollut jo niin kovin monta vuotta. Aloitin aikanaan Viivin kanssa, Leksaakaan ei silloin vielä ollut. Tällä kerralla treenaamassa olivat Leo ja Jäynä, Viivi oli mukana enää maskottina ja kannustamassa muita 🙂 Mutta mukana kuitenkin.

Kuva: Kaija Lackström

Kesäkuussa olimme Saariselällä viikon verran leireilemässä ja se olikin aika hieno reissu. Treeniä tuli riittävästi ja ehdimme myös nauttia Lapin yöttömästä yöstä sekä huikeista maisemista. Lappi on kyllä aina ❤ ja sinne täytyy palata uudelleen ja uudelleen. Toivottavasti leiri järjestetään myös ensi vuonna 🙂

Leksa 15 tuntia vanhan jäljen lopussa Saariselällä. Hiki tuli!

Kesäkuun lopulla vietimme Tiinan ja koirien kanssa aika mahtavan päivän ja yön Lohtajan hiekkarannalla. Oli ehkä kesän kuumimpia päiviä, koirat nauttivat meressä kirmaamisesta ja teltassa nukkumisesta. Vähän harmittaa, että ei tullut otettua kuvia siitä kirmailusta, koska tämä jäi viimeiseksi reissuksi Leon kanssa 😦 Muutama päivä reissun jälkeen Leo katosi ja löytyi melkein kolme viikkoa myöhemmin kuolleena. Täältä löytyy tarkempi kuvaus siitä painajaisesta.

Elokuulla oli loma, niin kovin kaivattu. Kävimme Linnanmäellä tuulettumassa ja kiertämässä Turun saariston rengasreitin. Mökilläkin tuli pötköteltyä. Keväällä oli suunnitelmissa, että olisi tehty joku vaellusreissu Lapin suuntaan. Heinäkuun jälkeen oli vaan takki niin tyhjä, että mikään fyysisesti raskas reissu ei tuntunut houkuttelevalta. Ihan hyvä vaan olla ja ladata akkuja.

”Käsi kädessä” Kustavissa

Loman jälkeen aloitin uudet työt ja palasin Jäynän kanssa harrastuksiin. Jonkin verran on treenaaminen jäänyt vähemmälle työkiireiden vuoksi, mutta olemme saaneet rullailmaisun opettelun hyvään vauhtiin. Viivi voi melko hyvin, sen särkylääkkeet vaihdettiin keväällä. Mummeli kulkee lenkeillä mukana pääsääntöisesti reippaasti, mutta kylmää se ei oikein enää kestä. Viivi on aika paljon ”kuivunut kasaan”, eli lihakset ovat pienentyneet ja Viivi myös nukkuu nykyään aika paljon. Sinänsä Vinkunen on kunnossa, mutta kyllä siinä ikä näkyy. Toisaalta mummeli innostuu edelleen esimerkiksi vinkuleluista vanhaan malliin 🙂

Työmatkalla

Tämän vuoden yksi tärkeä saavutus on kuitenkin mielestäni toimiva arki nykyisen lauman kanssa. Porukkaan kuuluu siis aika suuren osan ajasta kaksi malinoisia, bordercollie ja parsonrussellinterrieri. Lenkkeily sujuu koko porukalla samaan aikaan, tosin Viivi ei tule pidemmille tai muuten raskaammille lenkeille enää mukaan. Tuntuu, että Leon poismenon jälkeen Jäynä on hieman hakenut paikkaansa ja omaa identiteettiään. Toki Jäynä on siinä iässäkin, että se miehisyys kasvaa hyvää vauhtia. Eturauhasvaivoiltakaan ei ole säästytty, kun laumassa on myös ei-leikattu narttu. Nanon juoksujen aikaan Jäynä pöyhi sohvatyynyjä melko innokkaasti. Vielä ei ole kuitenkaan mitään päätöksiä suuntaan eikä toiseen, että miten nämä juoksuajat jatkossa hanskataan. Nähtäväksi jää, miten tuo Jäynän eturauhanen rauhoittuu vai rauhoittuuko se. Juoksuja lukuun ottamatta arki menee kuitenkin hyvin. Sisällä porukka on aika paljon eri tiloissa ihan vaan siksikin, että kaikki saavat olla rauhassa. Nanolla ja Jäynällä on ikäeroa noin kuukausi ja meno on välillä sen mukaista. Siinä jäisi yksi terrieri jalkoihin ihan huomaamatta. Kun meinaa välillä jäädä yksi malikkakin 😀

Hassua on se, että Viivi ja Jäynä nukkuvat nykyään aika paljon vieretysten. Joko Viivin ego on pienentynyt niin, että se ei tarvi ympärilleen enää niin paljon ilmaa. Tai sitten Jäynä on vaan sulattanut mummon sydämen. Lenkeillä Jäynä haastaa sinnikkäästi Viiviä leikkimään, vaikka tähän mennessä Viivi ei ole vielä kertaakaan lähtenyt mukaan. Pari kertaa ne on sisällä vähän yrittäneet leikkiä, mutta Jäynällä taitaa olla hieman liikaa vauhtia ja massaa Viivin makuun 🙂 Jäynä yrittää leikkiä rauhallisesti, muttakun on vaan niin paljon iloa. Ihan pakko tehdä edes pieni puolimetrinen loikka kesken leikin. Muuten Jäynä ottaa vähän liiaksikin mallia Viivistä niissä huonoissa jutuissa. Aika paljon sen kanssa saa keskustella siitä, miten paljon missäkin tilanteessa on sopivaa innostua ja miten se innostus saa ilmentyä. Elämän opettelua siis sisältää 2-vuotiaan uroksen arki aika paljon. Ja kyllä sitä on myös 13,5-vuotiaan terrierin arjessa. Enemmänkin saisi olla…

Vuosi 2017 oli koirarintamalla siis aika raskas ja Leon menettäminen on ollut itselleni hirvittävän surullinen asia. Sen ei vaan olisi pitänyt mennä niin 😦 Toisaalta olen voinut keskittyä Jäynään paljon enemmän ja se on kyllä ihan huipputyyppi ❤ Minun täytyisi nyt vaan vähentää Jäynän paapomista ja ymmärtää, että se on ihan täysikasvuinen koira. Jolle täytyisi pitää vähän enemmän kuria. Kunhan ei unohdeta pitää hauskaa, Jäynän kanssa sitä vaaraa tuskin on. Se taitaa olla kaikista omistamistani koirista iloisin tähän mennessä. Oikea liito-orava 😀

Liito-orava latautumassa ❤