Jäynä 9 kk

Pikkumies on jo 9 kuukauden ikäinen, eikä tosiaankaan mikään pieni enää. Mittasin ja punnitsin Jäynän pari viikkoa sitten ja strategiset mitat olivat silloin 56 cm ja 23 kg. Se on rakenteeltaan Leksaa jämäkämpi, joten saapa nähdä, millainen jättiläinen tuosta vielä kasvaa 🙂 Tällä hetkellä se on tuollainen 23 kiloa puhdasta iloa ja rakkautta. Eli siis hyppii päälle ja tunkee syliin aina, kun tilaisuus annetaan. Tämän ison koon ja rakkauden määrän vuoksi olen tullut siihen tulokseen, että nuorelle miehelle on kerrottava muutamia elämän tosiasioita. Eli olemme ottaneet ohjelmaan vähän enemmän hallintaa ja kuria.

Jos olisin ollut fiksu, olisin yrittänyt opettaa Jäynälle jo vähän aikaisemmin oikeasti remmissä kävelemistä ja muiden koirien ohittamista. Siis sillä tavalla kunnolla, eikä vähän sinne päin. Nyt kun nuori herra on löytänyt sisältään pienen miehen ja aloittanut jalan nostamisen ja tyttöjen haistelun, se on samalla keksinyt myös, että muille koirille voi rähistä. Jos vastaan tulee koira ja minulla on kaikki koirat mukana, niin Leokin lähtee pullisteluun mukaan. Että niinku kiva. Olen palannut siis siihen, että Jäynä lenkkeilee pääasiassa yksin, että voin keskittyä siihen täysin, kun tilanne on päällä. Osaksi tämä hankala vaihe voi johtua myös siitä, että olemme viettäneet suuren osan kesästä metsässä, eikä niinkään ihmisten ilmoilla. Eli lisätään taasen ohjelmaan myös kaupunkikävelyt. Jäynä on ehkä päässyt vähän unohtamaan, että meidänkin ympärillä on maailma.

Maakaatopaikalta löytyi suodatinkankaan pala. Pileet!

Harrastuksissa on edetty aika kivasti. Haussa Jäynä on saanut etsiä ihmisiä metsän lisäksi pihapiireistä ja rakennuksista. Rakennuksessa Jäynälle tuli aluksi vähän yllätyksenä se, että ihminen voi olla sielläkin piilossa. Toisella kierroksella poika oli kuitenkin ihan asialla ja joutui ihan vähän tekemään töitäkin ennen kuin ihminen löytyi. Paloaseman pihapiiristä löytyi vaikka mitä jänskää, muuta päädyin ottamaan Jäynän kanssa siellä enemmänkin alustatreeniä. Yhdessä menimme muutaman kerroksen rappusia ja ritiläportaita ja ylhäältä löytyi ihminen. Ihan vähäsen Jäynää huimasi kolmannessa kerroksessa kontin katolla, mutta mukava ihminen oli kuitenkin pientä huimausta tärkeämpi juttu 🙂 Tässä pihapiirissä oli myös kierrätettävien isojen säkkien keräyspiste, eli siis iso kasa semmosia pressukankaasta tehtyjä säkkejä. Ihminen meni kasan päälle piiloon ja Jäynä saikin hyvin etsittävästä hajun. Mutta kun miten sinne pääsee, kun vastassa oli Jäynän mielestä säkkiseinä? Ongelma ratkesi sillä, kun avustaja nosti jalkansa yhden säkin päälle. Jäynä ymmärsi heti, että niitä pitkin voi kiivetä ja sinne se paineli kasan päälle häntä huiskuen. Metsässä ihmisiä on laitettu vähitellen vaikeampiin piiloihin ja kauemmas toisistaan. Vielä tällä hetkellä Jäynä pysyy aika kivalla etäisyydellä minusta, eikä painele hajua etsien pitkin metsää. Täytynee yrittää pitää harjoitukset sellaisina, että ne eivät tukisi hemmetin kauas irtoamista. Uskoisin, että Jäynänkään kanssa sitä asiaa ei tarvitse mitenkään erikseen opetella, vaan se tulee itsestään iän ja itsevarmuuden karttuessa. Jos nyt kävisi niin hassusti, että ongelmana olisi liian lähellä työskentelevä koira, niin takataskusta löytyy kyllä harjoitteita, millä koiraa voi opettaa irtoamaan kauemmas ohjaajasta.

Jäljellä Jäynä on edennyt myös kivasti. Olen itse ollut vähän hukassa sen kanssa, että missä järjestyksessä opettaisin asioita. Jäljellä on jotenkin niin kovin paljon eri osia: Jäljen ylösotto, jäljen pidentäminen ja vanhentaminen, esineilmaisu jäljellä, erilaiset mutkat ja kulmat, erilaiset alustat ja alustanvaihdot ainakin muutamia mainitakseni. Ja kun nyt sitten päädyin opettaman namijälkeä, niin se namien vähentäminen ja lopulta pois jättäminen kokonaan. Kovemmilla alustoilla jäljestäminen kärsii, jos treenaan metsässä. Mutta kun tavoitteena on kuitenkin tehdä metsäjälkikoira. Niin lopputulos on nyt sitten se, että olen jämähtänyt tekemään lyhyehköjä jälkiä erilaisilla alustoilla ja metsässä olen ottanut esineilmaisuja jonkin verran. Minun pitäisi nyt tehdä jonku selkeä suunnitelma ja edetä sen mukaan. Ei voi treenata eri asiaa joka kerralla. Asiaa pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että lähden nyt pidentämään ja vanhentamaan jälkeä metsässä. Samalla yritän vähentää nameja. Kun saan tehtyä 100 – 300 metriä ilman namia, niin sitten vasta lähden miettimään ojanylityksiä, alustanvaihtoja ja kulmia. Mutkia metsässä tulee väkisinkin, koska harvoin löytää sellaista kivaa tasaista metsää, jossa voisi kävellä suoraan. Niin ja sitten pitäisi ottaa mukaan jo sekin juttu, että joku muu kuin minä tekee niitä jälkiä. Pari vieraan tekemää jälkeä Jäynä on tehnyt, mutta ei enempää.

Esineilmaisut ovat aika kivalla mallilla. Välillä Jäynä suorastaan syöksyy maahan, kun näkee esineen edessään jäljellä. Aina se ei mene suoraan, mutta eiköhän se tuosta tasaannu. Esinemotivaatiota on yritetty saada myös tekemällä esineruutua. Välillä tehdään niin, että Jäynä näkee, kun esine viedään. Sinne se juoksee iloisesti ja on vielä iloisempi löytäessään esineen. Olemme tehneet myös sellaisia harjoituksia, että kävelemme vaan yhdessä esineen läheltä ja Jäynä saa mennä itse esineen luo sen haistaessaan. Ja näissäkin harjoituksissa Jäynä on tavattoman onnellinen saadessaa hajun esineestä ja menee etsimään sen hyvällä motivaatiolla. Palkaksi olen leikkinyt Jäynän kanssa löytyneillä esineillä ja nyt uutena, olen vaihtanut esineen leluun.

Metsästä löytyi heijastinliivin pala. Pileet!

Se tottelevaisuus ja hallinta sitten… sitä ei ole juuri treenattu ja sen huomaa. Jos tekisin edes vähän tottista joka päivä, niin tulokset näkyisivät todennäköisesti aika nopeasti. Jäynä oppii nopeasti ja haluaa tehdä asioita. Tässä asiassa ei ole mitään tekosyitä, peiliin sitä on katsottava. Yritän selittää itselleni, että aika ei vaan riitä kaikkeen. Mutta jos todella haluaisin, niin ihan varmasti ehtisin treenata edes muutaman minuutin päivässä. Täytynee vaan hakea nakkia jääkaappiin ja vaikka paloitella ne valmiiksi, niin tekosyyt olisivat jo aika vähissä 😉 Jäynä saavuttaa kokeisiin osallistumisen alaikärajan ensivuoden kesällä. Olisi vähän typerää, jos kokeisiin osallistuminen jäisi siitä kiinni, että en ole jaksanut opettaa Jäynälle hallintaa. Eli nyt lähtee: Joka päivä seuraamista edes vähän. Ja paikallapysymistä opettelemme myös systemaattisesti. Vuoden loppuun mennessä tavoitteena seuraamista vähintään 20 metriä niin, että namit eivät ole kädessä ja paikallapysymistä ainakin minuutti. Ei pitäisi olla mahdoton tehtävä.

Sitten se ilmaisu. Eli miten Jäynä kertoo minulle, että hän on löytänyt sen ”kadonneen” ihmisen. Viivi ja Leo ovat molemmat haukkuvia, eli ne jäävät ihmisen luo haukkumaan ja minä löydän perille äänen perusteella. Olin päättänyt jo ennen Jäynän syntymää, että siitä tulee rullakoira. Eli koiralla roikkuu kaulapannassa patukkaa, jonka se ottaa suuhunsa löytäessää ihmisen. Koira kantaa patukan suussaan ohjaajalleen ja sen jälkeen ohjaaja kytkee koiran remmiin ja koira vie ohjaajansa ”eksyneen” luo. Mutta… yleensä koira vie ohjaajansa eksyneen luo melkoisella vauhdilla. Vetää remmissä. Vaasanseudulla maastot ovat yhtä kiveä ja kuoppaa. Ei kivaa maastoa raahautua koiran perässä. Olen nyt sitten kuitenkin päättänyt, että yritän saada Jäynästäkin haukkuvan koiran. Tähän mennessä en vaan ole vielä löytänyt sitä keinoa, jolla olisin saanut Jäynästä haukkumisen ulos halutessani. Sehän kyllä osaa haukkua autossa ja muutenkaan äänen tuottaminen ei tunnu olevan Jäynälle mikään ongelma. Yritän nyt vaan keksiä, miten saa kerrottua Jäykkyselle, että haluan sen haukkuvan ruokapurkille. Kun sille on jo opetettu, että purkin nähdessään pitää mennä maahan ja olla hiljaa. Voi olla, että saan käyttää tämän asian kanssa nyt vähän enemmän mielikuvitusta, kun mitä Viivin ja Leon kanssa tarvitsi käyttää. Uskon kyllä, että kunhan vaan keksin sen keinon, millä saan Jäynän ymmärtämään, mitä siltä halutaan, niin ilmaisu lähtee varmaankin aika helpolla etenemään. Ainakin se tosiaan autossa pystyy haukkumaan helposti useita minuutteja putkeen, kun se näkee, että Viivi ja/tai Leo pääsee mukaan, mutta hän ei. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että eihän tämäkään asiaa tietysti ole näin mustavalkoinen ja itsestäänselvä. Vaikka koiralla olisikin taipumusta haukkua joillekin asioille, niin siitä ei automaattisesti seuraa, että siitä saa helposti haukkumalla ilmaisevan hakukoiran. Se kun vaatii koiralta vähän muutakin, kun vaan sen, että se osaa haukkua.

Lopuksi vielä yleisfiilistä Jäynästä näin yhdeksän kuukauden ikäisenä teinipoikana. Tykkään siitä ihan hulluna! Jäynä on reipas ja rohkea, sillä löytyy kykyä tehdä itsenäisiä ratkaisuja, mutta kuitenkin se pitää kontaktia minuun. Yksikään aikaisemmista koiristani ei ole ollut tuollainen syliin tunkija. Jäynä on myös ihan valtavan iloinen koira. Se menee ihan pähkinöiksi, jos sille nauraa. Samalla se on kuitenkin ehkä vähän liiankin villi lapsi, ainakin jos miettii, miten monta kertaa olen ollut huuli turvoksissa sen takia, että Jäynä on pamauttanut minua naamaan omalla päällään. Jäynä tietää kyllä, että huomiota pitäisi odottaa nätisti istuen. Muttakun ei aina malta! Ja kun istuin jo kolme sekuntia, eikä vieläkään tullut rapsutuksia. Energiaa on tällä hetkellä hieman yli oman tarpeen, mutta se nyt kuuluu asiaan tässä iässä. Ainakin Jäynän elämän tässä kohdassa sanoisin, että siitä tulee tosi hieno kaveri. Toivottavasi tuo muille koirille rähinöiminen menee ohi, niin siitä tulee täydellinen 😉

Sänkipeltoa silmänkantamattomiin. Pileet!

Kuvia ja kuulumisia kesälomalta

Kesälomahan oli ja meni jo viikkoja sitten, mutta olen vasta vähän aikaa sitten saanut laitettua kuvat kameralta koneelle. Ihan koko lomaa en jaksanut kantaa kameraa mukana, joten osa kuvista on otettu puhelimella.

Loma alkoi pienellä tyttöjen illalla, josta ei onneksi juuri kuvia ole. Tavoitteena oli päästä eroon 1,5 litran kuoharipullosta ja se tavoite täytettiin. Ja meni siinä illan mittaan vähän muutakin. Olin kuitenkin niin sivistyneesti, että pystyin ajamaan aamulla Teuvalle Horonkylään. Horo elää! -päivässä oli ohjelmassa mm Horo Run, johon osallistuin kaverin kanssa. Suoritimme noin viiden kilometrin este- ja rastiradan hymyillen. Kaikenlaista tehtävää ja vesiestettä matkan varrella olikin 🙂 Tekaisin meille myös teemaan sopivat paidat.

Sunnuntaiaamuna auto starttasi sitten kohti Kolia. Viivi jäi hoitoon, koska se ei enää jaksa vaellusreissuja. Jäynä ja Leo pääsivät mukaan. Etukäteen mietitytti, miten Jäynän kanssa sujuu, koska se vetää remmissä ihan liikaa. Ennen lomaa yritimme treenata paljon remmissä kävelemistä ja parempaan suuntaan se jo menikin. Mutta Jäynä tekee iloloikkia aina kesken kaiken ja oikeastaan juuri se nykiminen haittaa enemmän. Ja hankalaahan se oli. Kolilla maasto on tosiaankin haasteellista, yhtä kivikkoa ja juurakkoa. Välillä ylä- ja alamäet ovat todellä jyrkkiä, joskus melkein mallia konttaus. Painavan rinkan kanssa tasapainoa joutuu muutenkin hakemaan aika paljon ja satunnaiset odottamattomat nykäisyt vaikeuttavat hommaa potenssiin sata. Päästin Jäynän joissain mäissä kokonaan irti, koska sen kanssa oli oikeasti vaarallista tasapainoilla, kun toinen jalka on jonkun juuren päällä ja toinen ilmassa etsimässä seuraavaa jalansijaa. Muuten reissu sujui aika hyvin. Ensimmäisen yön nukuimme Ryläyksen kodassa ja toisen yön Lakkalassa teltassa. Jäynä osoitti muita reissaajia kohtaan ainoastaan suurta rakkautta ja Leo nyt osaa käyttäytyä joka paikassa. Vähän se väsyneenä oli kärttyinen Jäynää kohtaan ja taisi se välillä murahtaa myös ihmisille. Tämä oli kyllä ensimmäinen kerta, kun Leo käyttäytyy tällä tavalla. Ilmeisesti Leo on ottanut tehtäväkseen suojella Jäynää pahalta maailmalta, tai jotain. Oma fysiikka oli melkoisella koetuksella. Jäynä oppi ehkä reissun puolessa välissä, että taukopaikoilla kannattaa levätä jatkuvan touhaamisen ja kohkaamisen sijaan. Kävelyä tuli ensimmäisenä iltana 8 km, toisena päivänä n. 17 km ja viimeisenä jotain 13 kilsaa. Pari lisäkilometriä tuli siitä, kun haimme vettä kahdesta kaivosta, jotka eivät olleet ihan pääpolun varressa.

Pakollinen maisemakuva

Alkumatkasta tosi skarppina

 

Loppumatkasta väsy yllätti puuhastelijan

Kolin reissun jälkeen olin muutaman päivän kotona pyykkäämässä ja huoltamassa varusteita. Sitten vähän koirakokeisiin töihin ja sen jälkeen kohti Posiota. Hieman sateisesta ja kököstä säästä huolimatta kävimme testaamassa Korouomassa pienen pätkän. Aika hienot maisemat, vähän erilaiset. Kiersimme keskivaiheilla olevan rotkolaakson Saukkovaaran P-paikalta. Korouomaan on mentävä joku kerta talvella, niin näkee ne jääputoukset. Nyt nuo rotkot olivat kyllä myös ihan näyttäviä, mutta putoukset ovat ainakin kaukaa katsottuna pieniä vesinoroja.

Posiolla on myös Riisitunturin kansallispuisto. Siellä kävimme tekemässä päiväretken ja kiersimme Riisin Riettaan. Elokuu oli tänä vuonna kovin sateinen ja varmaankin sen vuoksi maasto oli paikoitellen tosi märkää. Aika monta kilometriä sai väistellä kuralöllöä ja hypellä mättäältä mättäälle. Saimme niskaamme myös vesisadetta. Vähän kurjasta kelistä ja kuralöllöstä huolimatta tämäkin reissu oli kuitenkin tekemisen arvoinen. Riisitunturin laelta avautui todella upeat maisemat. Tunturin huipun tuntumassa olevassa autiotuvassa kävimme keittämässä sapuskaa ja pitämässä sadetta kovimman kuuron ajan.

Posion reissuun mahtui parin päiväretken lisäksi paljon saunomista, vähän uimista ja reilusti syömistä. Kiitos mökin omistajille kutsusta 🙂 Tämän koiralauman kanssa ei ole tervetullut ihan joka paikkaan ja sen vuoksi onkin hienoa saada suorastaan kutsu mökille. Tämä ei nyt tarkoita, että kaikkien sukulaisten ja tuttavien täytyy nyt lähetellä minulle mökkeilykutsuja. Sanon vaan, että ymmärrän kyllä, että kaikki eivät halua tällaista koiramäärää mökkiään sotkemaan. En minäkään ehkä haluaisi, ellen sattuisi omistamaan tätä laumaa.

No, Posiolta taas kotiin pyykkäämään ja tässä välillä taas koirakokeisiin töihin. Muutaman päivän viihdyin kotosalla ja piti siinä vähän autoakin jo huoltaa välillä. Mutta sitten taas matkaan 🙂 Tällä kertaa Karsulaan mökkeilemään. Olin aluksi mökillä muutaman päivän yksin koirien kanssa, myös Peto tuli mökille hoitoon. Viikonlopuksi sain seuraa ja taas saunottiin. Ja uitiin. Ja syötiin. Ja juotiin. Koirat saivat juosta, painia ja uida mökillä niin paljon kun halusivat ja kyllä sitä juoksemista riittikin. Jäynä riehui viiden päivän aikana arviolta noin viisi tuntia joka päivä. Mietin siinä, että onko se nyt sitten ihme, että energiaa jää vähän säästöön arkena, kun työpäivän jälkeen toimintaa on tarjolla ehkä parisen tuntia päivässä. Eikä se ole todellakaan tuollaista vapaana riehumista ja ilottelua. Olisikin hienoa asua sellaisessa paikassa, jossa koirat voisivat juosta vapaana tuntikaupalla joka päivä. Mutta tähän kaupunkiasumiseen on tyydyttävä. Yritän kyllä viedä koiria vapaana juoksemaan joka päivä edes vähän. Mutta niin tai näin, tämä pätkä lomasta oli melkoista rentoutumista. Lämmittelin mökkiä ja saunaa ja leikkasin vähän nurmikkoa. Kävin uimassa ja söin hyvin. Muuten en tehnyt oikein mitään kummempaa. Kirjaa tuli luettua. Mökiltä palasi kotiin siis neljä rentoutunutta koiraa ja yksi lötköpötkö ihminen.

 

Viimeisen lomaviikon olin kotona ja palasin koiratreeneihin lomailun jälkeen. Nukuin hyvin ja lenkitin koiria ahkerasti. Autoa piti taas korjata/huoltaa. Viikonloppuna olikin sitten Pelastuskoiraliiton Ryhmäkatselmus Tampereella ja siellä tosiaan puhkesi se rengas. Eli kun pääsin kotiin vararengas alla, olikin aika hankkia uudet kesärenkaat (vanhat oli jo niin huonot, että uudet olisi pitänyt hankkia joka tapauksessa viimeistään keväällä).

Siinäpä se loma pääpiirteissään. Paljon hienoja maisemia, joitakin auton ratissa vietettyjä tunteja, ihan liikaa hyvää ruokaa ja roppakaupalla uusia muistoja. Sopivassa suhteessa toimintaa ja laiskottelua.

 

 

Projekti rotuunotto

Leon rotuunotto on nyt polkaistu virallisesti käyntiin. Koska en itse osaa paimentaa lampaita, en sitten yhtään, niin vein Leon koulutettavaksi ihmiselle, joka osaa ja jolla on lampaat itsellä. Leo vietti viikon Koirataidossa Kaisa Hilskan opetettavana ja Kaisa käväisi tekemässä myös paimennuksen esikokeen Leon kanssa. Vähän harmittaa se, että en aikatauluhaasteiden vuoksi päässyt itse paikalle katsomaan suoritusta, enkä nähnyt muutenkaan Leon paimentamista lainkaan. Kaisan mukaan Leksalta löytyy kuitenkin paimennukseen tarvittavat palikat päästä, mutta eläintenlukutaito sillä ei ole ihan paras mahdollinen. Viikon aikana Leo oli kuitenkin kehittynyt siinäkin aika paljon ja se sai pidettyä lampaat melko hyvin kasassa. Se on myös plussaa, että Leo tottelevaisena poikana uskoo, jos sitä joutuu käskemään kauemmas lampaista. Kaisa kehui myös Leon pääkoppaa, sitä pystyi kuulemma viedä jokaisessa harjoituksessa eteenpäin. Leo lähti jokaiseen harjoitukseen mukaan yhtä suurella innolla ja pystyi ottamaan vastaan hyvin painetta ja asioista nipottamista. Välillä Leksaa saattoi vähän jännittää tai se ei tiennyt, mitä pitää tehdä. Silloin häntä nousi ja joskus Leo jopa haukkui Kaisalle. Kuitenkin kun vaikeasta kohdasta päästiin eteenpäin, häntä laski ja Leo keskittyi paremmin. Itsehän ei tosiaan paimennuksesta juuri mitään tiedä, mutta uskon Kaisaa, kun hän sanoo, että Leosta voisi saada ihan kelpo paimenen, mutta ei mitään kisatykkiä. Jos Leksa saadaan rekisteröityä oikeaksi bordercollieksi, niin sillä ei välttämättä ole niin kovin paljon annettavaa paimennusmaailmalle. Mutta harrastuskoirana sillä on kyllä ihan erinomaiset ominaisuudet.

Seuraavaksi olisi sitten ohjelmassa luustokuvat, silmäpeilaus ja DNA-tunnisteen hankkiminen. Kaikenmaailman auto-ongelmien ja niihin menneiden rahojen vuoksi minun täytyy siirtää eläinlääkärireissu lokakuulle. Mutta jos Leo on terve, niin yritän saada lokakuun aikana vielä kahdelta ulkomuototuomarilta lausunnon, että Leo näyttää bordercollielta. Kun nämä kaikki on kasassa, voin lähettää Kennelliitolle hakemuksen rotuunotosta. Eli kyllä tässä on vielä aika monta kohtaa, missä homma voi karahtaa kiville. Elämme siis jännittäviä aikoja.

Leksa kesälomalla

SPeKL:n ryhmäkatselmus 2016

Tämän vuoden katselmus järjestettiin Tampereella ja tapahtuman nimi oli Vainun varassa 2016. Yleensä näissä katselmuksissa tehdään semmonen 14 – 15 tunnin päivä, joka koettelee osallistujia aika tavalla sekä fyysisesti että henkisesti. Tänä vuonna oli kuitenkin päätetty toimia toisin, eli jättää aikaa ja voimia myös yhdessäololle. Ei ollenkaan huono idea, koska aika harvoin on noin paljon harrastajia paikalla ympäri Suomea. Illanvietosta sanottakoon vaikka, että tuli käytyä saunassa ja uimassa 😉

Viikonloppu alkoi perjantai-iltana pienellä rastitehtävällä, jossa testattiin ryhmän taitoja monipuolisesti. Tai no, ensimmäinen rasti oli semmonen, että ryhmästä otettiin yhteiskuva:

Illan ohjelmassa oli muun muassa ensiapurasti, hajutunnistus ihmisille, pallonheittoa ämpäriin ja karttapalojen yhdistämistä. Koirien sosiaalisuutta mitattiin sillä, että ne kulkivat mukana koko ajan ja muitakin ryhmiä ohitettiin monessa paikassa. Kun ihmiset suorittivat tehtäviä, koirat makoilivat sivummalla. Aika kivasti oli siis saatu monta elementtiä yhdistettyä samaan. Rasteille joutui vähän suunnistamaankin, koska ne oli merkattu vaan karttaan.

Illalla oli ohjelmassa makkaranpaistoa ja suht aikainen nukkkumaanmeno. Lauantain ohjelma kun alkoi jo seitseman maissa aamupalalla. Sen jälkeen saimmekin ensimmäisen tehtävän.

Lauantain ensimmäinen tehtävä oli isompi etsintä. Samaan paikkaan tuli samaan aikaan kolme ryhmää ja jokaisesta ryhmästä maastoon laitettiin kaksi koirakkoa. Jokainen koirakko sai tarkistettavaksi pätkän tienvartta ja mahdollisesti polkua. Tehtävänannossa oli ilmeisesti ollut jonkinlainen informaatiokatkos tai väärinymmärrys, mikä kävi ilmi sunnuntaina tehtävän purussa. Meillä kaikki koirakot saivat ohjeet, että koirat on pidettävä koko ajan kytkettynä, mutta ilmeisesti näin ei olisi tarvinnut toimia. Niin tai näin, ehdin tarkastaa Leon kanssa tien ja polun vartta kolmen ja puolin tunnin aikana noin kilometrin verran. Hommaa hidasti kolme löytynyttä jälkeä, joita lähdimme jäljestelemään koirajohdon luvalla. Pari jälkeä meni hukkaan ja aikaa meni siihenkin, kun yritimme saada jatkettua jälkeä. Kun jälki ei löytynyt uudelleen, jatkoimme alkuperäisen tienvarren läpikäyntiä. Ajan loppuessa Leo oli hyvin kiinni jossain jäljessä, mutta jäljestäminen täytyi lopettaa ajan loppuessa. Sunnuntain purussa kävi ilmi, että mikään meidän löytämistä jäljistä ei ollut järjestäjien tekemä. Joko alueella oli ollut marjastajia tms tai sitten jäljestelimme hirviä koko aamupäivän. Nämä on niitä tilanteita, joista emme koskaan saa tietää, mitä jäljestimme. Alla kuva siitä, kun pidimme pienen huilitauon kesken etsinnän. Jos metsästä löytyy sohva, niin sehän on selvä tauon paikka 🙂

Kuva: Mikko Kaataja

Kun ajelimme tehtävän jälkeen johtopaikkaa kohti, niin mulla puhkesi autosta rengas. Ajoinkin sillä jonkin matkaa ennen kuin tuli tunne, että jotenkin auto rämisee liikaa ja kolot tuntuvat enemmän kuin yleensä. Onneksi järjestäjien puolesta saatiin paikalla ”Team Ahma” ja hallitunkki, joten matka pääsi jatkumaan vararenkaan kanssa. Vähän siinä jo hikoilutti, että mahtaako koko päivän aikataulu mennä pilalle tämän rengasrikon takia. Onneksi niin ei käynyt.

Tämän pitkän etsinnän jälkeen meillä oli lounas ja sen jälkeen seuraava tehtävä. Itse en ollut tässä tehtävässä mukana, mutta meidän joukkue hoiti homman hienosti. Meille annettiin tarkastettavaksi alue, josta piti ilmoittaa havainnot koiran reaktioita lukien. Joukkueemme koirakko löysi alueelta jäljen ja sai rastinpitäjältä luvan jäljestää sen loppuun oman alueemme ulkopuolelle. Tässä olikin tarkoituksena nimen omaan löytää sen jälki ja ajaa se loppuun alueen ulkopuolelle, kun lupa saadaan. Hienosti siis hoidettu! Meillä tällaisia tehtäviä harjoitellaankin ihan viikkoharjoituksissakin jonkin verran, mutta ainahan näitä saisi harjoitella enemmänkin.

Seuraava osoite oli Ideaparkin parkkipaikka. Siellä odotti seuraava kuvitteellinen tilanne: ”Ideaparkin tunneli täytetään vedellä maanantaina 29.8.2016. Tunneli on ollut epämääräisten ryhmien luvattomassa käytössä. Poliisilla ei ole resursseja tyhjentää tunnelia. Heillä on kuulemma tarpeeksi töitä viikonloppuna maanpäällisessä helvetissä. Poliisi epäilee, että tunnelissa on vielä henkilöitä, jotka vastustavat tunnelin täyttöä. He
voivat piilotella. Poliisi ei kuitenkaan usko, että he ovat väkivaltaisia, mutta heidät tulisi poistaa tunnelista mahdollisimman nopeasti. Tunnelissa on paljon tavaraa, ja poliisi toivoo, että mihinkään ei kosketa”. Ja sieltähän niitä sitten löytyi kaikenlaisesta irtaimistosta tehtyjä hökkeleitä ja muutama ihminen. Lämpötila oli noin viisi astetta plussalla ja ilmankosteus varmaan jotain 99 prosenttia. Taustalla soi Psyko-elokuvan tunnari tunnelmaa luomassa ja rekvisiittaan kuului myös pääkalloja ja irtokäsiä 😀 Tämä tehtävä oli siitäkin mukava, että kaikki koirat pääsivät hommiin. Luolastossa oli piiloja, jotka oli rakennettu jo pari viikkoa sitten, eikä niihin ollut sen jälkeen koskettu. Sitten oli piloja, joissa ei ollut ihmistä, mutta joita oli kosketeltu. Kahdessa piilossa oli ihminen ja lisäksi kahdessa paikassa oli myös ruumiin hajua. Ideana oli tässäkin se, että ohjaajan on luettava koiraansa ja luotettava koiran reaktioihin. Itse varmistelin aluksi Leon perässä oventauksia sun muuta. Mutta kun ensimmäinen ihminen oli löytynyt ja näin miten selvä ero reaktioissa oli verrattuna muihin kohtiin, niin luottokin löytyi. En varmistellut enää niin paljon ja uskoin Leksan hoitavan tilanteen. Tosi kiva tehtävä mun mielestä!

 

Kuva täältä

Meidän viimeinen tehtävä oli yleisörasti, joka kuuluu Katselmuksen ohjelmistoon vuosittain. Tälläkin kerralla oli tarkoitus kertoa pelastuskoiratoiminnasta ja järjestää näytöksiä. Tämän vuoden teemana oli Kennelliiton teemavuotta mukaillen ”lapsi ja koira”, joten näytöksessä oli mukana myös lapsia. Näytimme, miten koira löytää ihmiset ja ilmaisee löytönsä haukkumalla sekä toisena näytöksenä etsittävien ilmaiseminen rullailmaisulla. Leo näytti jälleen, miten koira löytää nurmikentältä kadonneelta pudonneen esineen. Kovasta tuulesta johtuen meidän ryhmämme ei voinut suorittaa vesistöetsintää, mutta meille keksittiin sitten muuta ekstraa. Näytösluontoisesti esitettiin, miten pelastuskoirat sietävät erilaisia häiriöitä ja pystyvät työskentelemään myös odottamattomissa tilanteissa. Ensimmäistä koirakkoa häiritsi innokas koiranulkoiluttaja, joka halusi tuoda oman koiransa morjenstamaan työskentelevää koiraa puoliväkisin. Toisella koirakolla oli haasteena juopunut henkilö, joka yritti partion mukaan kunnes kaatui maahan ja menetti tajuntansa. Siitä tulikin sitten ensiaputehtävä. Kolmannen koirakon haasteena oli väkisinrapsuttaja, joka suorastaan juoksi paikalle huutaen ”IIIIIhana koira, saako sitä rapsuttaa!” ja oli siinä vaiheessa jo kyykyssä koiran vieressä rapsutellen ja jutellen. Pienellä pakolla rapsuttaja saatiin ajettua pois ja koira pääsi jatkamaan hommiaan. Kaiken kaikkiaan hauska rasti tämäkin ja varmasti yleisökin tykkäsi. Kaikki osalliset olivat ainakin tunteella mukana. Meidän joukkue sai erikoismaininnan siitä, että koiramme antoivat oman panoksensa näytökseen tekemällä yhteensä kolme pissaa ja yhden kakan 😀

Tarkempi selonteko rastiselostuksineen ja kuvineen löytyy täältä. Meidän joukkue on mukavasti edustettuna kuvissa 🙂 Oli kyllä taas mukava ja opettavainen reissu. Tänä vuonna olimme ensimmäistä kertaa mukana kokonaisella oman yhdistyksen joukkueella ja yhteistyö sujui mielestäni hienosti. Tehtävillä meillä oli pääasiassa aika varma olo, emmekään ainakaan tiedä mokanneemme missään kohtaa pahemmin. Ja pakko kyllä taas kehua omaa Leksaa, jonka kanssa reissaaminen on rentoa ja mukavaa. On se kyllä hieno kaveri ❤