Leon viimeinen matka

Leo menehtyi jo kesällä, mutta en vain ole löytänyt sanoja siitä kirjoittamiseen. Elämä tarjoaa kyllä joskus aika odottamattomia yllätyksiä…

Tarina alkoi 4.7. noin klo 19:30. Olin koirien kanssa metsälenkillä tavalliseen tapaan, kun Leo näki jonkun eläimen ja pinkaisi perään niin kovaa, kun jaloistaan pääsi. Huusin perään melko voimallisesti, mutta totesin huutamisen hyödyttömäksi. Ajattelin, että olkoon typerys, en jää odottamaan sitä muiden koirien kanssa (jotka eivät lähteneet mihinkään, vaan jäivät luokseni). Lähdin takaisin autolle päin ja oletin Leon ilmaantuvan muutaman minuutin päästä. Se on ennenkin lähtenyt joskus eläinten perään, mutta tullut aina nopeasti takaisin. Vaan ei tällä kertaa… Meni viisi minuuttia ja meni vartti. Meni puoli tuntia ja meni kaksi. Siinä vaiheessa lähdin soittelemaan jo kavereille ja laitoin Facebookin Vaasa-ryhmään viestin kadonneesta koirasta. Olin aika hätääntynyt ja paniikissa. Leo ei KOSKAAN ole pois muutamaa minuuttia pidempään. Olin ihan varma, että sille on sattunut jotain, koska se ei tule takaisin. Kävelin metsässä ja huutelin Leksaa, pian sain avuksi muutaman kaverinkin. Illan edetessä yöksi paikalle tuli vielä lisää ystäviä. Etsimme Leoa aamuneljään saakka, siinä vaiheessa minut passitettiin nukkumaan. Illan ja yön mittaan joku kävi aina välillä kotonakin katsomassa, jos Leo olisi mennyt sinne. Myös yksi kaverini lenkitti juoksuisia narttukoiriaan kodin lähellä siinä toivossa, jos Leo tulisi katsomaan tuttuja tyttöjä.

Kuuden maissa aamulla heräsin ja lähdin katsomaan, olisiko Leo tullut takaisin katoamispaikalle. Yöllä paikalle jättämäni takki ja ruuat odottivat koskemattomina. Kävelin katoamispaikan läheisyydessä ja huutelin. Turhaan. Aamun edetessä kävin KWH:lla ja golfkentällä kertomassa kadonneesta koirasta ja annoin yhteystietoni, jos työntekijät tai golfarit näkisivät jotain. Etsittävä alue oli säälimättömän suuri, Pilvilampi ympäristöineen. Lampi itsessään on n. 2,5 km pitkä ja ympärillä on metsää joka suuntaan. Viimeinen havainto Leosta oli lammen lounaispuolella, kun se lähti pohjoisen suuntaan.

Pilvilampi ja sen ympäristöä

Tämän polun päästä Leo lähti

Tässä vaiheessa tilanne oli hieman kaoottinen. Oli laittanut Facebookiin myös omalle sivulleni julkisen päivityksen sen Vaasan ryhmässä olevan lisäksi. Aamulla sain yhden puhelun, että joku irtokoira oli nähty keskustan lähellä. Havainto oli kuitenkin aika epäselvä ja pidin epätodennäköisenä, että Leo olisi noin 7 – 8 kilometrin päässä keskustassa. Kommentteja tulvi Facebookiin ihan jatkuvasti ja yritin lukea jokaisen. Jos vaikka joku niistä olisi ratkaiseva vihje. Suurin osa oli kuitenkin tsempityksiä ja kyselyjä, että mikä tilanne on tällä hetkellä. Viestejä tuli tutuilta ja tuntemattomilta myös jokaista mahdollista viestikanavaa pitkin ja puhelin kasvoi käteeni kiinni samalla, kun kävelin pitkin metsiä. Viestitulvan vuoksi en ihan heti huomannutkaan sitä oleellista viestiä, että Leon näköinen koira oli nähty Pilvilammen pohjoispuolella yhdentoista maissa. Kun näin viestin, kiirehdin paikalle etsijäkoiran kanssa. Itse olin paikalla arviolta noin vartin näköhavainnon jälkeen, etsijäkoira vähän myöhemmin. Havainnon tekijä oli sitä mieltä, että hänen näkemänsä koira oli todennäköisesti seuraillut häntä ja hänen koiriaan metsässä pienen matkan päässä. Pääsimme melko tuoreille jäljille, mutta ne eivät johtaneet oikein mihinkään. Alueella on todella paljon ulkoilijoita ja koirien lenkittäjiä, joten jäljet varmaankin sotkeutuivat kaikkien muiden jälkien sekaan. Haravoimme havaintopaikalla ja sen ympäristössä viitisen tuntia tuloksetta. Jossain vaiheessa huomasin, että omat jalkani eivät meinaa oikein enää kantaa ja muistin, että en ollut tainnut syödä ollenkaan sen jälkeen, kun Leo katosi. Etsijäkoira jatkoi vielä etsintää miesystäväni kanssa, itse menin autolle syömään minulle tuotuja eväitä. Evästauon jälkeen jatkoin etsimistä. Jossain vaiheessa minut puoliksi pakotettiin kotiin lepäämään. Sillä aikaa kun yritin nukkua, ystäväni olivat tehneet Leosta katoamisilmoituksen ja organisoineet Pilvilammen ympäristön laputtamisen. Kun heräsin, Pilvilammen jokaisella P-paikalla oli jo kaksikielinen ja kuvallinen katoamisilmoitus minun yhteystiedoillani varustettuna sekä ruoka valmiina pöydässä ❤

Illan aikana jatkoimme haravointia katoamispaikan ja havaintopaikan läheisyydessä. Jossain välissä, en enää muista koska, kävin kotona pakkaamassa teltan ja grillin sekä muut yöpymisvälineet mukaan. Illemmalla pystytin metsään katoamispaikan lähelle leirin ja grillailin nakkeja. Alkuyöstä joku tuntematon kävi leirissäni ja kertoi etsivänsä Leksaa. Hän kertoi, missä joka puolella hän oli käynyt. Aika uskomatonta kyllä, että kymmenien tuttujen lisäksi myös ihan tuntemattomat ihmiset haravoivat Pilvilammella ja lähiympäristössä yötä myöten. Facebook-julkaisuani oli jaettu jo satoja kertoja ja kommenttejakin taisi olla jo pitkästi yli sata. Ihmiset kertoivat, missä joka paikassa olivat olleet etsimässä ja kyselivät kuulumisia. Päivittelin alkuperäiseen viestiin ajoittain tilannetietoja. Grillailu ei tuottanut tulosta, mukana olevat muut koirani saivat vaan masunsa täyteen grillattuja nakkeja. Taisin itsekin syödä pari, koska huomasin jälleen, että en ollut oikein muistanut syödä. Kömmin makuupussiini kuuntelemaan yön ääniä ja torkahdinkin hieman. Luotin siihen, että Viivi ja Jäynä herättävät minut, jos jotain tapahtuu. Se olikin sitten puhelin, joka minut herätti yhden – puoli kahden maissa. Joku taksikuski soitti, että oli nähnyt keskustan lähellä Leon näköisen koira juuri pari minuuttia sitten. Hänen oli pitänyt viedä kyydissä ollut asiakas perille, mutta sen jälkeen kuski oli tullut takaisin havaintopaikalle. Koiraa ei enää näkynyt. Päätin lähteä katsomaan, koska havaintopaikka oli hyvin lähellä sitä aamuista epäselvää havaintoa. Vaikutti siltä, että ainakin joku irtokoira siellä seudulla kulkee.

1. Keskiviikkoaamun havainto. 2. Ke-to -yön havainto

Lähdimme mieheni kanssa haravoimaan aluetta. Minä jalkauduin ryteikköön, mies kierteli ympäristössä autolla, jos koira putkahtaisi jostain tielle, kun minä rymistelen metsässä. Aluksi kiertelin ja huutelin yksin, jossain vaiheessa otin Jäynän autosta mukaani. Ajattelin, että se haistaa kyllä Leksan ja reagoi varmasti hajuun siihen törmätessään. Jäynä olikin aika aktiivinen ja veti minut sitä reittiä, mistä taksikuski sanoi näkemänsä koiran menneen. Annoin Jäynän viedä minua, kävelin vaan narun päässä perässä. Se pyörikin aika tarkasti yhdessä kohdassa ja vei minut monta kertaa yhteen ja samaan puskaan. Siellä ei vaan ollut ainakaan enää mitään. Lopulta Jäynä löysi ryteiköstä minun jälkeni ja jäljesti sen tosi hienosti tielle saakka. Siinä vaiheessa aikaa oli taas jo mennyt useampi tunti ja halusin palata metsäleiriini katsomaan, jos Leo olisi tullut kuitenkin sinne. Ajattelin edelleen, että olisi tosi hassua, että Leo olisi päätynyt keskustan lähelle Vöyrinkaupungille. Kuitenkin vähäsen mietitytti se, että Jäynä oli reagoinut johonkin hajuun niin voimakkaasti siellä ryteikössä. Voisiko se olla Leo? Kun palasin leiriin, tarkistin lähellä olevalla katoamispaikalla edelleen olevan takin ja ruuat. Niihin ei ollut koskettu. Kömmin jälleen makuupussiini ja nukahdin.

Meni ehkä pari tuntia, kun heräsin taas puhelimen soimiseen. Nyt alkoi tapahtua. Joku koira oli nähty Vöyrinkaupungilla ja sen jälkeen rautatieaseman luona. Puheluja tuli heti neljä peräkkäin, kun eri ihmiset soittivat. Aina kun edellinen sanoi nähneensä koiran jossain ja juoksevan johonkin suuntaan, seuraava soitti juuri sieltä oikeasta suunnasta ja kertoi koiran edenneen johonkin suuntaan jne. Reitti eteni kartalla loogisesti Vörinkaupungilta rantaa kohti. Pomppasin ulos teltasta ja aloin pakkaamaan kamoja. Juuri siinä kohdassa yksi etsinnässä auttaneista ystävistäni soitti, että miten hän voisi auttaa. Sanoin, että ”Tuu pakkaamaan mun kamat ja tuo ne pois täältä metsästä” ja lähdin Viivin ja Jäynän kanssa puolijuoksua autolle. Viimeisin keskustan havainnon tekijä oli yksi koiratuttu ja hän odottikin havaintopaikalla, kun pääsin sinne saakka. Hän oli jo kierrellyt lähellä ja kysynyt kaikilta, ovatko he nähneet koiraa. Hän oli nähnyt koiran juoksevan tien yli, oli pysäyttänyt autonsa ja huutanut koiraa. Koira oli pysähtynyt ja jäänyt istumaan tien viereen olevaan puskaan. Kun havainnontekijä sitten siirsi autoaan tien sivuun, koira katosi uudelleen. Ja sen jälkeen sitä ei nähtykään. Pian meitä oli taas paikalla muutama ihminen ja etsintäkoira. Haravoimme viimeisen näköhavainnon ympäristöä jälleen useita tunteja. Yritimme päätellä loogisinta suuntaa siitä, mistä koira oli tullut ja mihin suuntaan se olisi voinut jatkaa. Etsimme myös epäloogisista suunnista, mutta emme löytäneet Leoa 😦 Taas vesiperä. Tässä kohdassa olin kuitenkin aika vakuuttunut siitä, että Leo on ehkä sittenkin päätynyt jostain syystä keskustaan pyörimään. Ja siellä riittää puskia ja pimeitä nurkkia, mihin piiloutua. Kävin huoltsikalla vähän syömässä ja palasin viimeiselle havaintopaikalle odottamaan. Huutelin vähän Leoa ja kävin lähistöllä pieniä kierroksia. Istuskelin välillä pitkiä aikoja vaan paikallani, jos Leo vaikka tulisi minua katsomaan. Kun kävin kaupassa, jätin havaintopaikalle hupparini, ruokaa ja yhden katoamisilmoituksen. Kun tulin takaisin, linnut olivat syöneet ruuat. Leoa ei vaan näkynyt. Joskus iltapäivällä minut haettiin kotiin syömään ja nukkumaan.

Suunnilleen tämä oli koiran reitti

Illemmalla palasin kaupungille ja soitin Vaasan Sähkölle, joka on ihan viimeisimmän havaintopaikan vieressä. Ajattelin, että kun koirasta tuli siihen saakka havaintoja ihan koko ajan ja sitten ei yhtäkkiä mitään, se on voinut juosta Sähkön portista sisään ja jäädä sinne aidatun alueen sisään piilottelemaan. Sain luvan mennä alueelle ja haravoinkin sen erittäin tarkasti. Vaan eipä löytynyt sieltäkään. Illan ja alkuyön kiertelin sitten rannalla, kaupungilla ja Vöyrinkaupungilla kävellen ja autolla. Koko päivän ja vielä illallakin minulla oli mukana muutamia kavereita etsimässä. Sanoisin, että lähitienoon pusikot tuli katsottua aika tarkkaan, kun yksi ystävistäni kävi jokaisen nokkospuskankin kahlaamassa. Ajattelimme, että jos Leo piilottelee jossain, se voi maata ihan hiljaa, vaikka kävelisimme vierestä. Tämäkään sinnikäs yrittäminen ei tuottanut tulosta 😦 Menin kotiin nukkumaan hetkeksi ja aamulla töihin. Otin mukaan sekä auton että polkupyörän, jos vaikka päivän aikana tulisi joku näköhavainto. Ajattelin, että pyörällä pääsee nopeasti joihinkin paikkoihin, mihin autolla ei pääse. Perjantai oli kuitenkin hiljainen havaintojen suhteen. Töiden jälkeen kävin kotona nukkumassa ja palasin illalla taas viimeisimmän havaintopaikan lähelle. Pilvilammella oli myös koko ajan useita tuttuja (ja varmasti myös tuntemattomia) kävelemässä ja havainnoimassa. Perjantai-ilta meni keskustan puistossa grillaillessa ja lähistöllä lenkkeillessä. Kävin Viivin kanssa pari kierrosta ja haukuttelin sitä vähän joka suunnalla. Myöhemmin menin Jäynän kanssa samat kierrokset, jos Leo olisi vaikka ryöminyt piilostaan Viivin äänen perässä. Yön saapuessa kiertelimme yhden kaverin kanssa autoilla Vöyrinkaupungilla, Palosaarella ja Gerbyssä saakka. Ajelin hitaasti ikkuna auki ja kutsuin Leksaa. Kaupunki hiljeni, lopulta hiljenin minäkin ja menin kotiin nukkumaan.

Lauantaina aamulla oli hetkellisesti sellainen olo, että en tiennyt yhtään, mitä pitäisi tehdä. Menenkö Pilvilammelle vai kaupungille? Mitä jos olen juuri väärässä paikassa väärään aikaan? Päädyin siihen, että menen Pilvilammelle kuitenkin. Takki ja ruoka odottelivat edelleen koskemattomina. Haravoin katoamispaikan lähellä Viivin ja Jäynän kanssa. Haukuttelin Viiviä lammen rannalla, koska ajattelin äänen kantautuvan kauemmas ja joka paikkaan vedenpintaa pitkin. Istuskelin koirien kanssa rantakallioilla ja odottelin, jos Leo tulisi katsomaan meitä. Kutsuin ja viheltelin aina välillä. Yhdessä kohdassa Viivi ja Jäynä haistelivat molemmat lammelle päin erittäin kiinnostuneina, Viivin häntäkin heilui vimmatusti. Siinä kutsuin Leksaa ja jäin odottelemaan pidemmäksi ajaksi. Parin tunnin huhuilun ja lenkkeilyn jälkeen palasin kotiin miettimään jatkosuunnitelmaa. Leikkasin vähän nurmikkoa ja taisin myös siivota tukikohdaksi muuttunutta asuntoani. Siellä oli tosiaankin käyty vain syömässä ja nukkumassa jo jokunen päivä. Siinä puuhaillessa keksin sitten, että pyörällä pääsen nopeammin pidempiä matkoja. Pakkasin pyörän auton mukaan ja lähdin jälleen Pilvilammelle. Pyöräilin koko lammen ympäri ja aika monet sivupolut. Huutelin ja viheltelin Leksaa. Välillä pysähtelin odottelemaan. Kilometrejä kertyi parisenkymmentä kolmen tunnin aikana, mutta Leo pysyi piilossa edelleen. Jos kaupungilla tehtyjä näköhavaintoja ei oteta huomioon, Leo oli todennäköisesti nähty vain kerran katoamisen jälkeen… Palasin taas kotiin pakkaamaan tavaroita telttayötä varten. Luulen, että jossain näillä main oli hetkellisesti vähän jopa vihainen. Miksi se hemmetin karvaturri tekee näin? Eikö se tiedä, että olen huolissani, hädissäni ja väsynyt? Mokomakin pönttöpää 😦

Illalla olin kahden vaiheilla, että mitä tekisin. Olisiko ehkä kuitenkin fiksumpaa vaan nukkua rauhassa yksi yö ja kerätä voimia? Lähteä vasta, jos tulee joku havainto. Leon katoamisilmoitus oli viikonloppuna paikallislehdissa, sekä suomen-, että ruotsinkielisessä. Toivoin sen tuottavan jotain tulosta. Olisi ehkä järkevämpää, että olisin auton lähellä ja valmiina lähtemään tarvittaessa. Ja illalla puhelin sitten soikin! Ruotsinkielinen mummo sanoi kiikaroineensa lähipeltoja, koska siellä näkyy iltaisin usein kaikenlaisia villieläimiä. Aluksi mummo oli luullut näkevänsä ison ketun, mutta muisti sitten lehdessä näkemänsä ilmoituksen ja soitti minulle. Innostuin puhelusta kovasti, mutta en ollut varma, olinko ymmärtänyt sijainnin oikein. Pyysin kaksikielistä ystävääni soittamaan mummolle ja varmistamaan tarkan paikan ja aloin pakkailemaan tavaroitani. Olinkin paikalla ehkä vartin päästä. Siinä kierrellessä mummo soitti minulle uudelleen ja sanoi näkevänsä minut pellolla. Hän oli nähnyt koiran hetki sitten uudelleen. Menin mummon talolle, että hän voi näyttää tarkasti, missä koira oli mennyt. Samalla mummo kertoi, että koira oli illalla viettänyt vähän enemmänkin aikaa pellolla ja kaivellut ilmeisesti jotain myyriä. Jossain välissä koiralla oli ollut suussa joku pikkueläin. Lähdin etsimään siitä suunnasta, mihin koira oli mennyt. Tämä paikka oli noin kolme kilometriä katoamispaikasta ja siinä suunnassa, mihin Leo oli lähtenyt. Paikka oli myös siellä suunnassa, mistä se ensimmäisen päivän havainto oli. Mummo osasi kuvailla koiran ulkonäköä tosi tarkasti ja tiesi Leoon täsmääviä yksityiskohtia. Sellaisia, jotka eivät lehtikuvassa näkyneet. Olin aika varma, että nyt ollaan oikeilla jäljillä. Kiertelin Botniahallin pururadan suunnalla yöllä kolmisen tuntia ja huutelin Leksaa. Välillä jäin istuskelemaan paikoilleni ja odottelemaan. Koko tämän illan ja alkuyön se kaksikielinen ystäväni oli kanssani puhelimessa. Hän katseli kotikoneelta karttaa ja ehdotteli minulle paikkoja, joissa voisin käydä etsimässä. Jossain vaiheessa tajusin, että olen kävellyt melko kauas autoltani ja lähdin takaisin. Jätin pururadan pusikoihin pari vaatettani ja koiranruokaa. Aamuyön tunteina saavuin takaisin kotiin erittäin uupuneena ja nälkäisenä. Laitoin läheiselle etsijäkoiraihmiselle viestin ja kömmin nukkumaan.

Punaiset pisteet ovat siinä, missä Leo oli jolkotellut pitkin peltoja ja kaivellut myyriä.

Aamulla etsijäkoiran omistaja soitti minulle ja sovimme näkevämme Botniahallilla. Etsimme paikalla pari tuntia, mutta päivä oli tukahduttavan kuuma. Oli pakko lopetella sen koiran kanssa siltä päivältä. Olin kuitenkin yöllä viestitellyt myös Petri Viiperille. Häntä oli suositeltu minulle moneen kertaan. En vaan halunnut ottaa yhteyttä, kun tiedossa ei ollut oikein mitään järkevää suuntaa, mistä etsiä. Nyt kun oli tämä aika varmalta tuntuva havainto, otin Petriin yhteyttä. Hän sanoi pääsevänsä paikalle hetkeksi sunnuntaina iltapäivällä. Kävin välillä kotona huoltamassa itseäni ja muita koiriani ja iltapäivällä tulin Petrin kanssa uudelleen etsimään. Pienen haeskelun jälkeen Petrin koira löysikin jäljen , jota seurailimme muutaman kilometrin. Se ei tuntunut johtavan oikein mihinkään järkevään paikkaan, joten palasimme sinne, mistä havainto oli. Siellä koira jäljesteli melkoisia silmukoita ja ympyröitä. Kuumuus ja ajan loppuminen tulivat kuitenkin vastaan ja Petrin täytyi lähteä ansiotyöhönsä. Hänen tulkintansa oli, että nähty koira on todellakin Leo ja se on pyörinyt pururadalla vähän joka suunnalla. Jos ymmärsin oikein, juuri tuon pyörimisen perusteella voitiin päätellä, että Leo on pysytellyt näillä nurkilla, eikä ollut pelkästään läpikulkumatkalla. Kävin jälleen kotona ja hain omat koirani mukaan. Kiertelin Viivin ja Jäynän kanssa pururadalla ja haukuttelin Viiviä vähän joka paikassa. Jäin lopuksi alkuyöstä istumaan Jäynän ja Viivin kanssa pururadalle ja haukuttelin Viiviä välillä. Odotin ja odotin, kunnes hyttyset olivat syöneet minut paukamille. Lopuksi jätin taas vaatteitani ja ruokaa paikalle, oli pakko mennä kotiin nukkumaan ja aamulla töihin. Askelmittariin oli kertynyt kilometrejä noin 17 sille päivälle.

Maanantaiaamuna kävin töihin mennessä katsomassa yöllä jättämäni vaate- ja ruokakätköt. Niihin ei ollut koskettu. Päivän mittaan minulle tuli idea, että järjestämme illaksi pelloille saartoringin. Pyysin joitakin ystäviäni autoineen illaksi paikalle, että voimme sijoittua ympäri peltoa tarkkailemaan, jos Leo ilmestyy paikalle. Jokainen vaan istuu autossaan ja ilmoittaa, jos näkee jotain. Minä olen lähtövalmiina heti, jos Leo nähdään. Saimme kokoon kuusi autokuntaa. Ja yllätys! Kun saimme automme paikalleen, niin ei mennyt montaa minuuttia, kun Leo juoksi yhden auton takaa pelloille! Olin paikalla muutamassa minuutissa ja huutelin Leksaa. Ei näkynyt mitään 😦 Kyttäilimme pelloilla vielä pari – kolme tuntia porukalla, mutta Leo pysyi piilossa. Ehkä se pääsi saartorinkimme läpi jostain kohtaa tai sitten se vaan piilotteli pelloilla jossain puskissa. Mutta koska osalla (myös minulla) oli työpäivä seuraavana päivänä, meidän oli pakko lopettaa siltä yöltä. Pimeäkin jo laski, joten emme olisi enää muutenkaan nähneet oikein mitään. Olin kuitenkin iloinen siitä, että tiesimme nyt, missä nurkilla Leo on ja se on hengissä 🙂

Aurinko laskee pelloille

Tiistaiaamuna kävin taas katsomassa vaate- ja ruokakätköt Botniahallilla ja pelloilla. Kaikki olivat koskemattomia 😦 Työpäivän jälkeen ohjelmassa oli taasen pienet päiväunet, syöminen ja sen jälkeen Leon etsiminen. Tällä kerralla kävin Jäynän ja Viivin kanssa havaintopaikan lähettyvillä lenkillä. Tein neljästä suunnasta yhteen kohtaa jälkiä. Eli kävelin koirien kanssa lenkkejä niin, että lähdin yhdestä pisteestä ja palasin siihen. Jätin matkalle nameja maahan, eli yhteen pisteeseen tuli neljä ruualla höystettyä jälkeä siihen kohtaan, mihin sitten illaksi jäin odottamaan. Ja sitten taas istumaan. Odottelin hiljaa pellon laidalla herkkuruokakupin kanssa. Noin tunnin jälkeen näin silmäkulmassani liikettä. Kun käänsin pään, paikalle hiipinyt kettu säikähti pahanpäiväisesti, päästi hyytävän rääkäisyn ja juoksi metsään. Sama toistui noin puoli tuntia myöhemmin sillä erotuksella, että kettuja oli kaksi ja toinen huusi monta kertaa metsään juostessaan. Mutta siinä ne sen illan tapahtumat sitten olivatkin.

Synkkä ja tyhjä metsä 😦 Tänne tein yhden ruokajäljen.

Keskiviikko olikin sitten tapahtumia täynnä. Ehkä Leo oli ollut tiistain jossain makoilemassa sateelta suojassa, koska sitä ei näkynyt koko päivänä. Keskiviikkona Leksaa sitten näkyikin oikein urakalla. Olin vielä töissä, kun mummo soitti ensimmäisen kerran, että Leo on pelloilla. En päässyt heti lähtemään, mutta olin illalla seitsemän maissa paikalla. Menin aluksi katsomaan, ovatko edellisenä päivänä jätetyt ruuat kadonneet. Sillä aikaa mummo soitti minulle, että Leo kävelee tietä pitkin. Mieheni tuli juuri samaan aikaa autollaan paikalle ja mummo sanoi, että Leo meni tien vieressä olevaan puskaan piiloon. Itse oli muutaman sadan metrin päässä ja aika nopeasti paikalla. Vaan eipä näkynyt poikaa 😦 Kävin sen tien vieressä olevan pusikon läpi, mutta ei. Johonkin se taas ehti piiloon, tai sitten se vaan osasi maastoutua todella hyvin. Illan mittaan muutama kaverikin tuli taas paikalla kytikselle. Yksi kaveri tuli myös dronen kanssa katselemaan peltoa ylhäältä päin. Ei näkynyt Leksaa, ei. Edellisenä päivänä jätettyjä ruokia oli kyllä syöty, mutta sitähän me emme tiedä, kuka ne oli syönyt. Illalla kymmenen ja yhdentoista välillä tapahtui sitten sen kaikista eniten ”läheltä piti” -tilanne. Olin jättänyt autoni tien viereen parkkiin takaluukku auki. Auton ympärillä oli koiranruokaa ja takaluukussa oikein jymy-yllätys parhaimpia ja tuoksuvampia ruokia. Itse istuin noin sadan metrin päässä autosta pellolla, josta näkee moneen suuntaan ja jolla Leo oli nähty monta kertaa. Yhtäkkiä pellon laidassa oleva mummo soitti, että ”Se tulee tietä pitkin autoasi kohti. Älä päästä sitä karkuun!” ja samalla minäkin näin Leon. Se pysähtyi autoni taakse syömään maassa olevia ruokia. Lähdin autoa kohti rauhallisesti jutellen, mutta Leo säikähti kuitenkin ja lähti karkuun. Kutsuin Leksaa ja vingutin sen lempilelua. Ensin Leon vauhti hidastui, sitten pysähtyi. Leo kääntyi ympäri ja lähti minua kohti. Menin auton viereen kyykkyyn ja juttelin rauhallisesti. Leo tuli varovasti autoa kohti. Kunnes se yhtäkkiä pysähtyi, kääntyi ja lähti juoksemaan pois. Olin ymmälläni, en ollut mielestäni tehnyt mitään äkkinäisiä liikkeitä. Niin ei se johtunutkaan minusta, vaan ketusta! Pellolla asuva äitikettu, jolla olin nähnyt kaksi poikasta, juoksi pellolta Leksaa kohti kuin yleinen syyttäjä. Leo juoksi karkuun metsäsaarekkeen taakse ja siellä kettu sai Leon kiinni. Kuului ärähdys ja näin ketun lähtevän pois. Leksaa en nähnyt. Etsin yksin ja lopulta etsimme jo yhdessäkin Leksaa metsäsaarekkeesta ja lähialueilta. Vinguttelin lelua, haukutin Viiviä, viheltelin ja kutsuin. Muut yrittivät etsiä vähän kauempaa sillä ajatuksella, että jos Leo väistää heitä, se tulee minua kohti. Kävin Viivin ja Jäynän kanssa lähimetsissä, jos ne haistaisivat mahdollisesi piilottelevan Leon. Ja lukemani mukaan säikähtänyt koira voi väistää omistajaansakin, mutta tulee helpommin oman lauman koirien luo. Vaan eipä tullut. Odottelimme pellolla vielä pari tuntia. Olin välillä autossakin niin, että takaluukkuun oli viritetty ansalanka. Että jos Leo vielä tulisi ja hyppäisi takaluukkuun, saisin vedettyä sen takana veräjän oven kiinni. Mutta ei Leo enää tullut. Se oli lähtenyt ilmeisesti kettua karkuun johonkin kauemmas tai sitten se oli vaan hyvässä piilossa jossain lähellä. Pimeä laskeutui jälleen ja piti lähteä kotiin. Jätin pellolle taas ruokaa Leksaa varten. Vaikka ilta ei mennyt odotetusti, olin kuitenkin nyt erittäin toiveikas. Leo on siellä pellolla ja se tunnisti minut. Kyllä se vielä saadaan kiinni.

Torstai olikin sitten taas hiljaisempi päivä. Se taisi olla se ilta, kun näimme useamman ketun, yhden mäyrän ja vauhdikkaita loikkia tekevän pupujussin. Leksaa ei näkynyt muistaakseni silloin lainkaan. Tässä kohdassa univelkaa oli jo sen verran, että en enää pysy mukana, mitä tapahtui minäkin päivänä. Monta tuntia istuin pellon laidalla odottamassa. Vein ruokia sinne ja tänne, näin metsän eläimiä. Lenkitin omia koiria havaintopaikan lähellä ja Viivi haukkui joka paikassa. Jonain päivänä löysin mudasta selvän koiranjäljen, joka olisi kooltaan sopinut Leon jäljeksi. Haravoin lähialueita omien koirien kanssa. Perjantain ja lauantain aikana saimme paikalle kaksi loukkua ja kaksi riistakameraa. Perjantaina ja lauantain välisenä yönä nukuin teltassa pellon laidassa omien koirien kanssa. Vaan ei näkynyt Leksa-poikaa. Joinakin päivinä havaintoja taisi vielä olla. Se oli lauantai 15.7. kun Leo nähtiin viimeisen kerran. Olin tullut juuri pelloille ja olin viemässä toiselle loukulle puhdasta vettä sekä tuoretta ruokaa. Viereisen talon rouva juoksi luokseni ja sanoi, että Leo oli jolkotellut takaani noin 50 metrin päästä pellolla. Etsin ja huutelin taas Leksaa lähipusikoista, mutta en löytänyt. Lähdin sitten seurailemaan mahdollisia jälkiä siihen suuntaan, mihin Leo oli mennyt. Näin mielestäni laonneita heiniä ja kuraisessa kohdassa oli koiranjälkiä. Seurailin katkenneita heiniä kilometrin verran ja palasin sitten autolle. Siinä vaiheessa viereisen talon rouva tuli kertomaan, että Leo oli mennyt takaisin metsään pian sen jälkeen, kun oli lähtenyt muka jäljittelemään sitä. Olin turhautunut. Leo selvästi tiesi minun olevan paikalla, mutta vältteli ja väisteli minua. Ja toisaalta en osannut olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Olisiko se tullut luokseni, jos olisin taas jäänyt vain odottamaan? Mitä minun pitäisi tehdä, että saisin sen luokseni?

Loukkumme vakiovieras. Hänestä on monta kuvaa.

Seuraava viikko maanantaista perjantaihin on aika hämärän peitossa. Olin joka päivä pellolla odottamassa ja kiertelin lähimetsissä omien koirien kanssa. Joinakin päivinä olin yksin, joinakin kaverit olivat auttamassa. Oma kulta etsi myös kanssani. Nukuin aika vähän. Leosta ei tullut enää havaintoja. Vieraat ihmiset soittelivat minulle ja yrittivät neuvoa. Toiset neuvoivat grillaamaan, toiset kielsivät. Toiset ehdottivat isolla porukalla etsimistä, toiset sanoivat, että ei saa missään nimessä etsiä porukalla. Jotkut ehdottivat selvänäkijälle soittamista tai koirakuiskaajalle. En enää laittanut ruokaa maastoon, sitä oli enää loukuissa sillä ajatuksella, että nälkä veisi pelosta voiton ja Leo menisi loukkuun syömään. Viikon lähentyessä loppua tulin siihen tulokseen, että Leo on vaihtanut maisemaa. Oli se aikaisemminkin ollut muutamia päiviä niin, että kukaan ei nähnyt sitä. Mutta ei näin pitkää aikaa ennemmin. Viikonloppuna päätin, että etsin sekä havaintopaikalta että alkuperäiseltä katoamispaikalta. Jospa se olisi kuitenkin viimein palannut sinne, mistä se alunperin lähti. Perjantai-illan vietimme Pilvilammella grillaten ja rantakallioilla istuen noin 500 metrin päässä katoamispaikasta. Ajattelimme, että Leo kuulee meidän äänet ja haistaa ruuan. Istuskelimme kallioilla vielä hyvin tovin pimeäntulon jälkeenkin, mutta Leksaa ei näkynyt eikä kuulunut. Lauantain olin taas pelloilla odottelemassa ja huhuilemassa. Ei mitään sen lisäksi, että aamupäivällä loukussa oli kissa.

Kissa pääsi loukusta suht nopeasti pois, koska kameran kuvat tulivat sähköpostiin.

Sunnuntaina 23.7. kokeilin vielä mennä pelloille aamuyöstä kolmen – neljän maissa. Siellä kävelin ja istuin autossa. Katselin usvan liikettä peltojen yllä sekä hitaasti nousevaa aurinkoa. Pellolla oli vieretysten syömässä kurki ja pupujussi. Tilanteen synkkyydestä huolimatta en voinut olla huomaamatta aamun kauneutta. Leksaa ei vaan näkynyt ja menin muistaakseni seitsemän – kahdeksan maissa takaisin kotiin ja nukkumaan hetkeksi. Iltapäivällä päätin sitten mennä Viivin ja Jäynän kanssa etsimään ihan sieltä alkuperäiseltä katoamispaikalta ja sen ympäristöstä. Kun olimme päässeet katoamispaikasta vain parisensataa metriä eteenpäin, Jäynä sai selvästi hajun jostain. Se lähti polulta oikealle nenä pystyssä ja pysähtyi yhtäkkiä ja hiipi eteenpäin kyyryssä. Jäynä oli ehkä kymmenen metrin päästä polusta ja kurkki varovasti kiven alle. Tiesin Jäynän reaktiosta ja asennosta, että kiven alla on todennäköisesti jonkun eläimen jäänteet. Meinasin aluksi kutsua Jäynän pois, mutta tajusin, että minun on mentävä katsomaan, mitä siellä on. Viivikin kipitti jo katsomaan. Ja sieltä minä Leon löysin. Kiven alta osittain turpeeseen hautautuneena. En halunnut aluksi uskoa näkemääni, mutta näinhän minä, että se on Leo. Sillä oli kadotessa kaksi kaulapantaa kaulassa ja ne olivat sillä edelleen. Mutta eihän Leo voinut olla siinä, kuolleena. Hitaasti asia meni tajuntaan ja huomasin olevan polvillani maassa. Olin ihan lukossa. Olin ajatellut monta kertaa, mitä teen, kun löydän Leon ja se väistelee minua. Miten saan sen kiinni ja houkuteltua luokseni. Minulla oli nytkin taskut täynnä nameja ja Leon remmi mukana. En tiennyt kertakaikkiaan, mitä pitää tehdä. Hassuna ajatuksena päähäni pälkähti, että nythän kaikille pitää heti ilmoittaa, että etsinnät voi lopettaa. Ja että en saa mitenkään Leksaa yksin sieltä mukaani. Laitoin muutamille kavereille viestin, että olen löytänyt Leon ja tarvitsen apua. Sen jälkeen kirjoitin myös muutamalle muulle taholle, että Leo on löytynyt. Sen tuntui niin valtavan tärkeältä hoitaa heti siinä paikassa. Tajusin myös, että en voi jäädä sinne odottamaan apua. Lähdin viemään Viiviä ja Jäynää pois. Siinä vaiheessa myös ystäväni olivat jo tilanteen tasalla ja pyysivät, että menen kotiin odottamaan heitä. Olikin hyvä, että joku muu otti tilanteen haltuun, en olisi saanut itse päätettyä mitään. Menin kotiin odottamaan ja aika pian porukkaa jo valuikin luokseni pitämään minusta huolta. Parin tunnin päästä löydöstä olimme jo hakemassa Leksaa pois metsästä. Minua ei päästetty katsomaan, kun Leo nostettiin pois kiven alta ja pakattiin laatikkoon. Laatikko nostettiin maitokärryille ja sain työntää Leon pois metsästä. Siinä vaiheessa ei ollut kyllä takki tyhjä, vaan ei ollut enää edes koko takkia. Melkein kolmen viikon painajainen oli nyt loppu. Hirvittävän iso suru siitä, että Leo oli kuollut. Toisaalta melkein yhtä iso helpotus siitä, että löysin sen. Löysin ja sain lopettaa etsimisen. Ja löytäjä olin minä itse, eikä kukaan muu. Ei enää epätietoisuutta, että missä Leo on ja onko se peloissaan ja nälissään. Leo oli nyt turvassa.

Viimeinen aamu pelloilla

Seuraavana päivänä vein Leon tuhkattavaksi ja siitä noin puolentoista viikon kuluttua sain hakea Leon uurnan kotiin. Tuhkaukseen laitoin Leon mukaan sen pelastuskoiraliivin ja lempilelun, eli vinkusukkapallon. Tuhkattavaksi meni myös yksi kirje.

Minulta on kysytty, mihin Leo kuoli. En tiedä. Sillä ei näkynyt ainakaan mitään isoja ulkoisia vammoja. Löydettäessä Leo oli ollut kuolleena muutamia päiviä, enkä lähettänyt ruumista avattavaksi. Tarkempaa tutkimusta sille ei tehty muutenkaan, enkä usko, että se olisi mitään muuttanutkaan. Kaikkea voi spekuloida ja itse olen tullut siihen tulokseen, että Leolle sattui jotain jo aika heti sen jälkeen, kun se katosi. Haluan uskoa, että se olisi tullut takaisin, jos olisi voinut tulla. Näin Leon kuitenkin itse sen yhden kerran, eikä se ontunut ainakaan isosti tai näyttänyt muutenkaan sairaalta. Toki en nähnyt Leksaa ihan läheltä ja silloin oli jo hämärää. Näköhavaintoja tehnyt mummo sanoi monta kertaa, että Leo liikkuu ihan hyvin ja yritti juosta välillä pupujusseja kiinni. Leolla saattoi olla jotain vaivaa, mutta ei nyt ainakaan katkenneita raajoja tai muuta selvästi näkyvää. Ikuiseksi mysteeriksi se jää, että mitä tarkalleen tapahtui ja miksi näin kävi 😦

Mietin pitkään, että kirjoitanko tänne blogiin koko juttua ja toisaalta, jos kirjoitan, niin mitä kirjoitan. Päätin kertoa tarinan aika tarkasti, myös ne epämukavat yksityiskohdat. Jos vaikka tämä kirjoitus jostain syystä auttaisi jotakuta oman koiransa löytämisessä. Toisaalta tapauksella oli kesällä aika paljon seuraajia, jotka ehkä haluaisivat tietää, mitä tapahtui. En silloin esimerkiksi kertonut, missä Leo on nähty tai että olen nähnyt sen myös itse. Ihmiset olivat valtavan avuliaita ja ihan vieraatkin ihmiset tarjoutuivat auttamaan. Yritin kuitenkin pitää Leon havaintopaikan rauhallisena, että Leo ei vaihtaisi maisemaa siksi, että siellä ramppaa porukkaa ihan älyttömästi. Lukemani mukaan karannut koira villiintyy nopeasti (muutamassa päivässä), eikä anna kiinni kuin korkeintaan omistajalle. Muita ihmisiä se välttelee ja pakoilee. Pelkäsin, että kadotamme Leksan kokonaan, jos pelloilla on liikaa hässäkkää. Kiitos kuitenkin kaikille apuaan tarjonneille 🙂  Tsempityksenne ja yölliset viestinne auttoivat erityisesti niissä tilanteissa, kun mieleni oli synkkä ja toivo mennyttä. Ilman ystävien, tuttavien ja vieraiden ihmisten apua en olisi mitenkään jaksanut etsiä loppuun saakka.

Jos koirasi on kadonnut, voit löytää apua näistä osoitteista:

karkurit.fi ja etsintäohjeet

Susirajan etsiväkoirat