Vuosi 2017

Koirarintamalla ja muutenkin vuosi 2017 tarjoili aikamoisen kattauksen tapahtumia. Aika monta suunnitelmaa meni uusiksi…

Pyhä-Nattasen huipulla

Heti tammikuussa koettiin yksi koiranomistajan painajainen, kun Nano-malinois lähti metsälenkillä hetkeksi omille teilleen. Ei palannut, vaikka kutsuttiin. Lähdimme sitten takaisin autolle odottamaan tyhmeliiniä, kyllä se sieltä pian palaa. Mutta ei palannut. Minä jäin autolle ja Janne lähti etsimään Nanoa. Yksi juttu on se, että koiraa ei löydy etsimisestä huolimatta. Ihan toiseen kategoriaan menee se painajainen, että löydät koirasi makaamasta verilammikosta. Ja juuri sillä tavalla Janne löysi Nanon. Se oli ihan voimaton, jaksoi juuri ja juuri nousta ylös. Minä  odottelin autolla ja näin lopulta Jannen otsalampun, kun he palasivat pimeästä metsästä. Järkytys oli suuri, kun näin, missä kunnossa Nano on. Se huojui juuri ja juuri tolpillaan, suusta valui verta ja vasen puoli päästä oli turvoksissa sekä silmä näytti omituiselta, kun vilkkuluomi oli puoliksi silmän päällä. Kurkin Nanon suuhun, mutta en nähnyt muuta kuin verta. Ajattelimme, että se on törmännyt johonkin, kun pääkin on turvoksissa. Lähdimme heti ajamaan Hattulan eläinsairaalaa kohti. Minä ajoin, Janne seuraili Nanon vointia. Nano oli koko matkan tajunnan rajamailla, mutta elossa. Perillä eläinlääkäri totesi, että Nano on shokissa ja sen pulssi täytyy saada laskemaan, että se voidaan tutkia tarkemmin. Rauhoituksen jälkeen Nano saatiin tutkittua ja suusta löytyi kitalaesta reikä hammasrivin takaa. Reikään oli hyytynyt verta ja se onkin varmasti ainoa syy, miksi Nano selvisi hengissä sairaalaan saakka. Tutkittaessa hyytymä irtosi ja reijästä alkoi suihkuta verta uudelleen. Haava poltettiin umpeen ja Nano jätettiin sairaalaan pään CT-kuvaan ja odottamaan aamua sekä tarkempia tutkimuksia. Mielet raskaina palasimme kotiin ilman Nanoa. Onneksi tämä sattui Tampereella, missä apu on lähellä Vaasaan verrattuna. Oli tässä monta enkeliä kyllä matkassa.

Aamulla Nanon haava oli auennut uudelleen ja sen jälkeen Nano olikin hetkisen erittäin kriittisessä tilassa. Se oli menettänyt verta ihan liikaa ja verensiirto olisi tehtävä heti. Me päätimme lähteä paikalle oman koiralaumamme kanssa, vaikka kaikki koiramme olivat liian nuoria, liian vanhoja tai liian pieniä verenluovuttajiksi. Kyllä niistä kaikista yhteensä saataisiin varmasti riittävästi Nanolle. Olimme juuri saaneet pakattua lauman autoon, kun Hattulasta soitettiin, että verenluovuttaja on löytynyt ja Nanolle tehdään verensiirto. Nano rauhoitettiin jälleen ja sitä pidettiin rauhoitettuna iltapäivään saakka. Siihen mennessä Nanon tila oli riittävän vakaa leikkausta varten. Haava tutkittiin kunnolla ja poltettiin huolellisesti umpeen. Reikä oli pieni, mutta syvä, se ulottui silmän taakse saakka. Arvauksena on, että Nano on juossut metsässä suu auki ja joku risu on lävistänyt sen kitalaen katkaisemalla samalla yhden suun isoista valtimoista. Nyt haava oli kuitenkin ummessa ja Nano jäi tarkkailtavaksi vielä yön yli. Seuraavana päivänä saimme hakea pikkuisen kotiin. Sillä oli ehdoton riehumiskielto ja lepoa olisi jatkettava pari viikkoa. Muutaman päivän Nano olikin väsynyt ja kipeä, mutta kyllä siitä kahdesta viikosta ainakin toinen oli aika haastava. Siis sen lepäämisen suhteen. Kaksi viikkoa haaverin jälkeen Nano kävi kontrollissa ja todettiin erittäin reippaaksi pikkumalinoisiksi. Samoihin aikoihin Nano täytti vuoden 🙂

Toipilas ❤

Kevät meni melko rauhallisissa merkeissä. Harrastusrintamalla treenailu jatkui tavalliseen malliin viikoittain ja Jäynä ja Nano pääsivät etsimään ihmisiä ja opettelemaan jäljestystä. Tottistelua tehtiin vaihtelevalla innolla. Leo, Velmu ja Viivi treenailivat myös, mutta vähän pienemmässä mittakaavassa. Mitään kovin merkittäviä edistysaskelia ei tullut, hommat etenivät hitaasti mutta varmasti.

Tärähtänyt kuva lenkille lähdöstä. Tyypit odottaa tuulikaapissa lähtölupaa 🙂

Huhtikuulla oli Lohtajan leiri hiekkarannalla, vaikka vielä ei ollut ihan rantakelit. Lunta oli paikoitellen vielä ihan mukavasti, mutta kyllä se maakin sieltä paistoi. Tämä jokakeväinen leiri on kyllä aina yksi vuoden kohokodista minulle. Ollut jo niin kovin monta vuotta. Aloitin aikanaan Viivin kanssa, Leksaakaan ei silloin vielä ollut. Tällä kerralla treenaamassa olivat Leo ja Jäynä, Viivi oli mukana enää maskottina ja kannustamassa muita 🙂 Mutta mukana kuitenkin.

Kuva: Kaija Lackström

Kesäkuussa olimme Saariselällä viikon verran leireilemässä ja se olikin aika hieno reissu. Treeniä tuli riittävästi ja ehdimme myös nauttia Lapin yöttömästä yöstä sekä huikeista maisemista. Lappi on kyllä aina ❤ ja sinne täytyy palata uudelleen ja uudelleen. Toivottavasti leiri järjestetään myös ensi vuonna 🙂

Leksa 15 tuntia vanhan jäljen lopussa Saariselällä. Hiki tuli!

Kesäkuun lopulla vietimme Tiinan ja koirien kanssa aika mahtavan päivän ja yön Lohtajan hiekkarannalla. Oli ehkä kesän kuumimpia päiviä, koirat nauttivat meressä kirmaamisesta ja teltassa nukkumisesta. Vähän harmittaa, että ei tullut otettua kuvia siitä kirmailusta, koska tämä jäi viimeiseksi reissuksi Leon kanssa 😦 Muutama päivä reissun jälkeen Leo katosi ja löytyi melkein kolme viikkoa myöhemmin kuolleena. Täältä löytyy tarkempi kuvaus siitä painajaisesta.

Elokuulla oli loma, niin kovin kaivattu. Kävimme Linnanmäellä tuulettumassa ja kiertämässä Turun saariston rengasreitin. Mökilläkin tuli pötköteltyä. Keväällä oli suunnitelmissa, että olisi tehty joku vaellusreissu Lapin suuntaan. Heinäkuun jälkeen oli vaan takki niin tyhjä, että mikään fyysisesti raskas reissu ei tuntunut houkuttelevalta. Ihan hyvä vaan olla ja ladata akkuja.

”Käsi kädessä” Kustavissa

Loman jälkeen aloitin uudet työt ja palasin Jäynän kanssa harrastuksiin. Jonkin verran on treenaaminen jäänyt vähemmälle työkiireiden vuoksi, mutta olemme saaneet rullailmaisun opettelun hyvään vauhtiin. Viivi voi melko hyvin, sen särkylääkkeet vaihdettiin keväällä. Mummeli kulkee lenkeillä mukana pääsääntöisesti reippaasti, mutta kylmää se ei oikein enää kestä. Viivi on aika paljon ”kuivunut kasaan”, eli lihakset ovat pienentyneet ja Viivi myös nukkuu nykyään aika paljon. Sinänsä Vinkunen on kunnossa, mutta kyllä siinä ikä näkyy. Toisaalta mummeli innostuu edelleen esimerkiksi vinkuleluista vanhaan malliin 🙂

Työmatkalla

Tämän vuoden yksi tärkeä saavutus on kuitenkin mielestäni toimiva arki nykyisen lauman kanssa. Porukkaan kuuluu siis aika suuren osan ajasta kaksi malinoisia, bordercollie ja parsonrussellinterrieri. Lenkkeily sujuu koko porukalla samaan aikaan, tosin Viivi ei tule pidemmille tai muuten raskaammille lenkeille enää mukaan. Tuntuu, että Leon poismenon jälkeen Jäynä on hieman hakenut paikkaansa ja omaa identiteettiään. Toki Jäynä on siinä iässäkin, että se miehisyys kasvaa hyvää vauhtia. Eturauhasvaivoiltakaan ei ole säästytty, kun laumassa on myös ei-leikattu narttu. Nanon juoksujen aikaan Jäynä pöyhi sohvatyynyjä melko innokkaasti. Vielä ei ole kuitenkaan mitään päätöksiä suuntaan eikä toiseen, että miten nämä juoksuajat jatkossa hanskataan. Nähtäväksi jää, miten tuo Jäynän eturauhanen rauhoittuu vai rauhoittuuko se. Juoksuja lukuun ottamatta arki menee kuitenkin hyvin. Sisällä porukka on aika paljon eri tiloissa ihan vaan siksikin, että kaikki saavat olla rauhassa. Nanolla ja Jäynällä on ikäeroa noin kuukausi ja meno on välillä sen mukaista. Siinä jäisi yksi terrieri jalkoihin ihan huomaamatta. Kun meinaa välillä jäädä yksi malikkakin 😀

Hassua on se, että Viivi ja Jäynä nukkuvat nykyään aika paljon vieretysten. Joko Viivin ego on pienentynyt niin, että se ei tarvi ympärilleen enää niin paljon ilmaa. Tai sitten Jäynä on vaan sulattanut mummon sydämen. Lenkeillä Jäynä haastaa sinnikkäästi Viiviä leikkimään, vaikka tähän mennessä Viivi ei ole vielä kertaakaan lähtenyt mukaan. Pari kertaa ne on sisällä vähän yrittäneet leikkiä, mutta Jäynällä taitaa olla hieman liikaa vauhtia ja massaa Viivin makuun 🙂 Jäynä yrittää leikkiä rauhallisesti, muttakun on vaan niin paljon iloa. Ihan pakko tehdä edes pieni puolimetrinen loikka kesken leikin. Muuten Jäynä ottaa vähän liiaksikin mallia Viivistä niissä huonoissa jutuissa. Aika paljon sen kanssa saa keskustella siitä, miten paljon missäkin tilanteessa on sopivaa innostua ja miten se innostus saa ilmentyä. Elämän opettelua siis sisältää 2-vuotiaan uroksen arki aika paljon. Ja kyllä sitä on myös 13,5-vuotiaan terrierin arjessa. Enemmänkin saisi olla…

Vuosi 2017 oli koirarintamalla siis aika raskas ja Leon menettäminen on ollut itselleni hirvittävän surullinen asia. Sen ei vaan olisi pitänyt mennä niin 😦 Toisaalta olen voinut keskittyä Jäynään paljon enemmän ja se on kyllä ihan huipputyyppi ❤ Minun täytyisi nyt vaan vähentää Jäynän paapomista ja ymmärtää, että se on ihan täysikasvuinen koira. Jolle täytyisi pitää vähän enemmän kuria. Kunhan ei unohdeta pitää hauskaa, Jäynän kanssa sitä vaaraa tuskin on. Se taitaa olla kaikista omistamistani koirista iloisin tähän mennessä. Oikea liito-orava 😀

Liito-orava latautumassa ❤

Leon viimeinen matka

Leo menehtyi jo kesällä, mutta en vain ole löytänyt sanoja siitä kirjoittamiseen. Elämä tarjoaa kyllä joskus aika odottamattomia yllätyksiä…

Tarina alkoi 4.7. noin klo 19:30. Olin koirien kanssa metsälenkillä tavalliseen tapaan, kun Leo näki jonkun eläimen ja pinkaisi perään niin kovaa, kun jaloistaan pääsi. Huusin perään melko voimallisesti, mutta totesin huutamisen hyödyttömäksi. Ajattelin, että olkoon typerys, en jää odottamaan sitä muiden koirien kanssa (jotka eivät lähteneet mihinkään, vaan jäivät luokseni). Lähdin takaisin autolle päin ja oletin Leon ilmaantuvan muutaman minuutin päästä. Se on ennenkin lähtenyt joskus eläinten perään, mutta tullut aina nopeasti takaisin. Vaan ei tällä kertaa… Meni viisi minuuttia ja meni vartti. Meni puoli tuntia ja meni kaksi. Siinä vaiheessa lähdin soittelemaan jo kavereille ja laitoin Facebookin Vaasa-ryhmään viestin kadonneesta koirasta. Olin aika hätääntynyt ja paniikissa. Leo ei KOSKAAN ole pois muutamaa minuuttia pidempään. Olin ihan varma, että sille on sattunut jotain, koska se ei tule takaisin. Kävelin metsässä ja huutelin Leksaa, pian sain avuksi muutaman kaverinkin. Illan edetessä yöksi paikalle tuli vielä lisää ystäviä. Etsimme Leoa aamuneljään saakka, siinä vaiheessa minut passitettiin nukkumaan. Illan ja yön mittaan joku kävi aina välillä kotonakin katsomassa, jos Leo olisi mennyt sinne. Myös yksi kaverini lenkitti juoksuisia narttukoiriaan kodin lähellä siinä toivossa, jos Leo tulisi katsomaan tuttuja tyttöjä.

Kuuden maissa aamulla heräsin ja lähdin katsomaan, olisiko Leo tullut takaisin katoamispaikalle. Yöllä paikalle jättämäni takki ja ruuat odottivat koskemattomina. Kävelin katoamispaikan läheisyydessä ja huutelin. Turhaan. Aamun edetessä kävin KWH:lla ja golfkentällä kertomassa kadonneesta koirasta ja annoin yhteystietoni, jos työntekijät tai golfarit näkisivät jotain. Etsittävä alue oli säälimättömän suuri, Pilvilampi ympäristöineen. Lampi itsessään on n. 2,5 km pitkä ja ympärillä on metsää joka suuntaan. Viimeinen havainto Leosta oli lammen lounaispuolella, kun se lähti pohjoisen suuntaan.

Pilvilampi ja sen ympäristöä

Tämän polun päästä Leo lähti

Tässä vaiheessa tilanne oli hieman kaoottinen. Oli laittanut Facebookiin myös omalle sivulleni julkisen päivityksen sen Vaasan ryhmässä olevan lisäksi. Aamulla sain yhden puhelun, että joku irtokoira oli nähty keskustan lähellä. Havainto oli kuitenkin aika epäselvä ja pidin epätodennäköisenä, että Leo olisi noin 7 – 8 kilometrin päässä keskustassa. Kommentteja tulvi Facebookiin ihan jatkuvasti ja yritin lukea jokaisen. Jos vaikka joku niistä olisi ratkaiseva vihje. Suurin osa oli kuitenkin tsempityksiä ja kyselyjä, että mikä tilanne on tällä hetkellä. Viestejä tuli tutuilta ja tuntemattomilta myös jokaista mahdollista viestikanavaa pitkin ja puhelin kasvoi käteeni kiinni samalla, kun kävelin pitkin metsiä. Viestitulvan vuoksi en ihan heti huomannutkaan sitä oleellista viestiä, että Leon näköinen koira oli nähty Pilvilammen pohjoispuolella yhdentoista maissa. Kun näin viestin, kiirehdin paikalle etsijäkoiran kanssa. Itse olin paikalla arviolta noin vartin näköhavainnon jälkeen, etsijäkoira vähän myöhemmin. Havainnon tekijä oli sitä mieltä, että hänen näkemänsä koira oli todennäköisesti seuraillut häntä ja hänen koiriaan metsässä pienen matkan päässä. Pääsimme melko tuoreille jäljille, mutta ne eivät johtaneet oikein mihinkään. Alueella on todella paljon ulkoilijoita ja koirien lenkittäjiä, joten jäljet varmaankin sotkeutuivat kaikkien muiden jälkien sekaan. Haravoimme havaintopaikalla ja sen ympäristössä viitisen tuntia tuloksetta. Jossain vaiheessa huomasin, että omat jalkani eivät meinaa oikein enää kantaa ja muistin, että en ollut tainnut syödä ollenkaan sen jälkeen, kun Leo katosi. Etsijäkoira jatkoi vielä etsintää miesystäväni kanssa, itse menin autolle syömään minulle tuotuja eväitä. Evästauon jälkeen jatkoin etsimistä. Jossain vaiheessa minut puoliksi pakotettiin kotiin lepäämään. Sillä aikaa kun yritin nukkua, ystäväni olivat tehneet Leosta katoamisilmoituksen ja organisoineet Pilvilammen ympäristön laputtamisen. Kun heräsin, Pilvilammen jokaisella P-paikalla oli jo kaksikielinen ja kuvallinen katoamisilmoitus minun yhteystiedoillani varustettuna sekä ruoka valmiina pöydässä ❤

Illan aikana jatkoimme haravointia katoamispaikan ja havaintopaikan läheisyydessä. Jossain välissä, en enää muista koska, kävin kotona pakkaamassa teltan ja grillin sekä muut yöpymisvälineet mukaan. Illemmalla pystytin metsään katoamispaikan lähelle leirin ja grillailin nakkeja. Alkuyöstä joku tuntematon kävi leirissäni ja kertoi etsivänsä Leksaa. Hän kertoi, missä joka puolella hän oli käynyt. Aika uskomatonta kyllä, että kymmenien tuttujen lisäksi myös ihan tuntemattomat ihmiset haravoivat Pilvilammella ja lähiympäristössä yötä myöten. Facebook-julkaisuani oli jaettu jo satoja kertoja ja kommenttejakin taisi olla jo pitkästi yli sata. Ihmiset kertoivat, missä joka paikassa olivat olleet etsimässä ja kyselivät kuulumisia. Päivittelin alkuperäiseen viestiin ajoittain tilannetietoja. Grillailu ei tuottanut tulosta, mukana olevat muut koirani saivat vaan masunsa täyteen grillattuja nakkeja. Taisin itsekin syödä pari, koska huomasin jälleen, että en ollut oikein muistanut syödä. Kömmin makuupussiini kuuntelemaan yön ääniä ja torkahdinkin hieman. Luotin siihen, että Viivi ja Jäynä herättävät minut, jos jotain tapahtuu. Se olikin sitten puhelin, joka minut herätti yhden – puoli kahden maissa. Joku taksikuski soitti, että oli nähnyt keskustan lähellä Leon näköisen koira juuri pari minuuttia sitten. Hänen oli pitänyt viedä kyydissä ollut asiakas perille, mutta sen jälkeen kuski oli tullut takaisin havaintopaikalle. Koiraa ei enää näkynyt. Päätin lähteä katsomaan, koska havaintopaikka oli hyvin lähellä sitä aamuista epäselvää havaintoa. Vaikutti siltä, että ainakin joku irtokoira siellä seudulla kulkee.

1. Keskiviikkoaamun havainto. 2. Ke-to -yön havainto

Lähdimme mieheni kanssa haravoimaan aluetta. Minä jalkauduin ryteikköön, mies kierteli ympäristössä autolla, jos koira putkahtaisi jostain tielle, kun minä rymistelen metsässä. Aluksi kiertelin ja huutelin yksin, jossain vaiheessa otin Jäynän autosta mukaani. Ajattelin, että se haistaa kyllä Leksan ja reagoi varmasti hajuun siihen törmätessään. Jäynä olikin aika aktiivinen ja veti minut sitä reittiä, mistä taksikuski sanoi näkemänsä koiran menneen. Annoin Jäynän viedä minua, kävelin vaan narun päässä perässä. Se pyörikin aika tarkasti yhdessä kohdassa ja vei minut monta kertaa yhteen ja samaan puskaan. Siellä ei vaan ollut ainakaan enää mitään. Lopulta Jäynä löysi ryteiköstä minun jälkeni ja jäljesti sen tosi hienosti tielle saakka. Siinä vaiheessa aikaa oli taas jo mennyt useampi tunti ja halusin palata metsäleiriini katsomaan, jos Leo olisi tullut kuitenkin sinne. Ajattelin edelleen, että olisi tosi hassua, että Leo olisi päätynyt keskustan lähelle Vöyrinkaupungille. Kuitenkin vähäsen mietitytti se, että Jäynä oli reagoinut johonkin hajuun niin voimakkaasti siellä ryteikössä. Voisiko se olla Leo? Kun palasin leiriin, tarkistin lähellä olevalla katoamispaikalla edelleen olevan takin ja ruuat. Niihin ei ollut koskettu. Kömmin jälleen makuupussiini ja nukahdin.

Meni ehkä pari tuntia, kun heräsin taas puhelimen soimiseen. Nyt alkoi tapahtua. Joku koira oli nähty Vöyrinkaupungilla ja sen jälkeen rautatieaseman luona. Puheluja tuli heti neljä peräkkäin, kun eri ihmiset soittivat. Aina kun edellinen sanoi nähneensä koiran jossain ja juoksevan johonkin suuntaan, seuraava soitti juuri sieltä oikeasta suunnasta ja kertoi koiran edenneen johonkin suuntaan jne. Reitti eteni kartalla loogisesti Vörinkaupungilta rantaa kohti. Pomppasin ulos teltasta ja aloin pakkaamaan kamoja. Juuri siinä kohdassa yksi etsinnässä auttaneista ystävistäni soitti, että miten hän voisi auttaa. Sanoin, että ”Tuu pakkaamaan mun kamat ja tuo ne pois täältä metsästä” ja lähdin Viivin ja Jäynän kanssa puolijuoksua autolle. Viimeisin keskustan havainnon tekijä oli yksi koiratuttu ja hän odottikin havaintopaikalla, kun pääsin sinne saakka. Hän oli jo kierrellyt lähellä ja kysynyt kaikilta, ovatko he nähneet koiraa. Hän oli nähnyt koiran juoksevan tien yli, oli pysäyttänyt autonsa ja huutanut koiraa. Koira oli pysähtynyt ja jäänyt istumaan tien viereen olevaan puskaan. Kun havainnontekijä sitten siirsi autoaan tien sivuun, koira katosi uudelleen. Ja sen jälkeen sitä ei nähtykään. Pian meitä oli taas paikalla muutama ihminen ja etsintäkoira. Haravoimme viimeisen näköhavainnon ympäristöä jälleen useita tunteja. Yritimme päätellä loogisinta suuntaa siitä, mistä koira oli tullut ja mihin suuntaan se olisi voinut jatkaa. Etsimme myös epäloogisista suunnista, mutta emme löytäneet Leoa 😦 Taas vesiperä. Tässä kohdassa olin kuitenkin aika vakuuttunut siitä, että Leo on ehkä sittenkin päätynyt jostain syystä keskustaan pyörimään. Ja siellä riittää puskia ja pimeitä nurkkia, mihin piiloutua. Kävin huoltsikalla vähän syömässä ja palasin viimeiselle havaintopaikalle odottamaan. Huutelin vähän Leoa ja kävin lähistöllä pieniä kierroksia. Istuskelin välillä pitkiä aikoja vaan paikallani, jos Leo vaikka tulisi minua katsomaan. Kun kävin kaupassa, jätin havaintopaikalle hupparini, ruokaa ja yhden katoamisilmoituksen. Kun tulin takaisin, linnut olivat syöneet ruuat. Leoa ei vaan näkynyt. Joskus iltapäivällä minut haettiin kotiin syömään ja nukkumaan.

Suunnilleen tämä oli koiran reitti

Illemmalla palasin kaupungille ja soitin Vaasan Sähkölle, joka on ihan viimeisimmän havaintopaikan vieressä. Ajattelin, että kun koirasta tuli siihen saakka havaintoja ihan koko ajan ja sitten ei yhtäkkiä mitään, se on voinut juosta Sähkön portista sisään ja jäädä sinne aidatun alueen sisään piilottelemaan. Sain luvan mennä alueelle ja haravoinkin sen erittäin tarkasti. Vaan eipä löytynyt sieltäkään. Illan ja alkuyön kiertelin sitten rannalla, kaupungilla ja Vöyrinkaupungilla kävellen ja autolla. Koko päivän ja vielä illallakin minulla oli mukana muutamia kavereita etsimässä. Sanoisin, että lähitienoon pusikot tuli katsottua aika tarkkaan, kun yksi ystävistäni kävi jokaisen nokkospuskankin kahlaamassa. Ajattelimme, että jos Leo piilottelee jossain, se voi maata ihan hiljaa, vaikka kävelisimme vierestä. Tämäkään sinnikäs yrittäminen ei tuottanut tulosta 😦 Menin kotiin nukkumaan hetkeksi ja aamulla töihin. Otin mukaan sekä auton että polkupyörän, jos vaikka päivän aikana tulisi joku näköhavainto. Ajattelin, että pyörällä pääsee nopeasti joihinkin paikkoihin, mihin autolla ei pääse. Perjantai oli kuitenkin hiljainen havaintojen suhteen. Töiden jälkeen kävin kotona nukkumassa ja palasin illalla taas viimeisimmän havaintopaikan lähelle. Pilvilammella oli myös koko ajan useita tuttuja (ja varmasti myös tuntemattomia) kävelemässä ja havainnoimassa. Perjantai-ilta meni keskustan puistossa grillaillessa ja lähistöllä lenkkeillessä. Kävin Viivin kanssa pari kierrosta ja haukuttelin sitä vähän joka suunnalla. Myöhemmin menin Jäynän kanssa samat kierrokset, jos Leo olisi vaikka ryöminyt piilostaan Viivin äänen perässä. Yön saapuessa kiertelimme yhden kaverin kanssa autoilla Vöyrinkaupungilla, Palosaarella ja Gerbyssä saakka. Ajelin hitaasti ikkuna auki ja kutsuin Leksaa. Kaupunki hiljeni, lopulta hiljenin minäkin ja menin kotiin nukkumaan.

Lauantaina aamulla oli hetkellisesti sellainen olo, että en tiennyt yhtään, mitä pitäisi tehdä. Menenkö Pilvilammelle vai kaupungille? Mitä jos olen juuri väärässä paikassa väärään aikaan? Päädyin siihen, että menen Pilvilammelle kuitenkin. Takki ja ruoka odottelivat edelleen koskemattomina. Haravoin katoamispaikan lähellä Viivin ja Jäynän kanssa. Haukuttelin Viiviä lammen rannalla, koska ajattelin äänen kantautuvan kauemmas ja joka paikkaan vedenpintaa pitkin. Istuskelin koirien kanssa rantakallioilla ja odottelin, jos Leo tulisi katsomaan meitä. Kutsuin ja viheltelin aina välillä. Yhdessä kohdassa Viivi ja Jäynä haistelivat molemmat lammelle päin erittäin kiinnostuneina, Viivin häntäkin heilui vimmatusti. Siinä kutsuin Leksaa ja jäin odottelemaan pidemmäksi ajaksi. Parin tunnin huhuilun ja lenkkeilyn jälkeen palasin kotiin miettimään jatkosuunnitelmaa. Leikkasin vähän nurmikkoa ja taisin myös siivota tukikohdaksi muuttunutta asuntoani. Siellä oli tosiaankin käyty vain syömässä ja nukkumassa jo jokunen päivä. Siinä puuhaillessa keksin sitten, että pyörällä pääsen nopeammin pidempiä matkoja. Pakkasin pyörän auton mukaan ja lähdin jälleen Pilvilammelle. Pyöräilin koko lammen ympäri ja aika monet sivupolut. Huutelin ja viheltelin Leksaa. Välillä pysähtelin odottelemaan. Kilometrejä kertyi parisenkymmentä kolmen tunnin aikana, mutta Leo pysyi piilossa edelleen. Jos kaupungilla tehtyjä näköhavaintoja ei oteta huomioon, Leo oli todennäköisesti nähty vain kerran katoamisen jälkeen… Palasin taas kotiin pakkaamaan tavaroita telttayötä varten. Luulen, että jossain näillä main oli hetkellisesti vähän jopa vihainen. Miksi se hemmetin karvaturri tekee näin? Eikö se tiedä, että olen huolissani, hädissäni ja väsynyt? Mokomakin pönttöpää 😦

Illalla olin kahden vaiheilla, että mitä tekisin. Olisiko ehkä kuitenkin fiksumpaa vaan nukkua rauhassa yksi yö ja kerätä voimia? Lähteä vasta, jos tulee joku havainto. Leon katoamisilmoitus oli viikonloppuna paikallislehdissa, sekä suomen-, että ruotsinkielisessä. Toivoin sen tuottavan jotain tulosta. Olisi ehkä järkevämpää, että olisin auton lähellä ja valmiina lähtemään tarvittaessa. Ja illalla puhelin sitten soikin! Ruotsinkielinen mummo sanoi kiikaroineensa lähipeltoja, koska siellä näkyy iltaisin usein kaikenlaisia villieläimiä. Aluksi mummo oli luullut näkevänsä ison ketun, mutta muisti sitten lehdessä näkemänsä ilmoituksen ja soitti minulle. Innostuin puhelusta kovasti, mutta en ollut varma, olinko ymmärtänyt sijainnin oikein. Pyysin kaksikielistä ystävääni soittamaan mummolle ja varmistamaan tarkan paikan ja aloin pakkailemaan tavaroitani. Olinkin paikalla ehkä vartin päästä. Siinä kierrellessä mummo soitti minulle uudelleen ja sanoi näkevänsä minut pellolla. Hän oli nähnyt koiran hetki sitten uudelleen. Menin mummon talolle, että hän voi näyttää tarkasti, missä koira oli mennyt. Samalla mummo kertoi, että koira oli illalla viettänyt vähän enemmänkin aikaa pellolla ja kaivellut ilmeisesti jotain myyriä. Jossain välissä koiralla oli ollut suussa joku pikkueläin. Lähdin etsimään siitä suunnasta, mihin koira oli mennyt. Tämä paikka oli noin kolme kilometriä katoamispaikasta ja siinä suunnassa, mihin Leo oli lähtenyt. Paikka oli myös siellä suunnassa, mistä se ensimmäisen päivän havainto oli. Mummo osasi kuvailla koiran ulkonäköä tosi tarkasti ja tiesi Leoon täsmääviä yksityiskohtia. Sellaisia, jotka eivät lehtikuvassa näkyneet. Olin aika varma, että nyt ollaan oikeilla jäljillä. Kiertelin Botniahallin pururadan suunnalla yöllä kolmisen tuntia ja huutelin Leksaa. Välillä jäin istuskelemaan paikoilleni ja odottelemaan. Koko tämän illan ja alkuyön se kaksikielinen ystäväni oli kanssani puhelimessa. Hän katseli kotikoneelta karttaa ja ehdotteli minulle paikkoja, joissa voisin käydä etsimässä. Jossain vaiheessa tajusin, että olen kävellyt melko kauas autoltani ja lähdin takaisin. Jätin pururadan pusikoihin pari vaatettani ja koiranruokaa. Aamuyön tunteina saavuin takaisin kotiin erittäin uupuneena ja nälkäisenä. Laitoin läheiselle etsijäkoiraihmiselle viestin ja kömmin nukkumaan.

Punaiset pisteet ovat siinä, missä Leo oli jolkotellut pitkin peltoja ja kaivellut myyriä.

Aamulla etsijäkoiran omistaja soitti minulle ja sovimme näkevämme Botniahallilla. Etsimme paikalla pari tuntia, mutta päivä oli tukahduttavan kuuma. Oli pakko lopetella sen koiran kanssa siltä päivältä. Olin kuitenkin yöllä viestitellyt myös Petri Viiperille. Häntä oli suositeltu minulle moneen kertaan. En vaan halunnut ottaa yhteyttä, kun tiedossa ei ollut oikein mitään järkevää suuntaa, mistä etsiä. Nyt kun oli tämä aika varmalta tuntuva havainto, otin Petriin yhteyttä. Hän sanoi pääsevänsä paikalle hetkeksi sunnuntaina iltapäivällä. Kävin välillä kotona huoltamassa itseäni ja muita koiriani ja iltapäivällä tulin Petrin kanssa uudelleen etsimään. Pienen haeskelun jälkeen Petrin koira löysikin jäljen , jota seurailimme muutaman kilometrin. Se ei tuntunut johtavan oikein mihinkään järkevään paikkaan, joten palasimme sinne, mistä havainto oli. Siellä koira jäljesteli melkoisia silmukoita ja ympyröitä. Kuumuus ja ajan loppuminen tulivat kuitenkin vastaan ja Petrin täytyi lähteä ansiotyöhönsä. Hänen tulkintansa oli, että nähty koira on todellakin Leo ja se on pyörinyt pururadalla vähän joka suunnalla. Jos ymmärsin oikein, juuri tuon pyörimisen perusteella voitiin päätellä, että Leo on pysytellyt näillä nurkilla, eikä ollut pelkästään läpikulkumatkalla. Kävin jälleen kotona ja hain omat koirani mukaan. Kiertelin Viivin ja Jäynän kanssa pururadalla ja haukuttelin Viiviä vähän joka paikassa. Jäin lopuksi alkuyöstä istumaan Jäynän ja Viivin kanssa pururadalle ja haukuttelin Viiviä välillä. Odotin ja odotin, kunnes hyttyset olivat syöneet minut paukamille. Lopuksi jätin taas vaatteitani ja ruokaa paikalle, oli pakko mennä kotiin nukkumaan ja aamulla töihin. Askelmittariin oli kertynyt kilometrejä noin 17 sille päivälle.

Maanantaiaamuna kävin töihin mennessä katsomassa yöllä jättämäni vaate- ja ruokakätköt. Niihin ei ollut koskettu. Päivän mittaan minulle tuli idea, että järjestämme illaksi pelloille saartoringin. Pyysin joitakin ystäviäni autoineen illaksi paikalle, että voimme sijoittua ympäri peltoa tarkkailemaan, jos Leo ilmestyy paikalle. Jokainen vaan istuu autossaan ja ilmoittaa, jos näkee jotain. Minä olen lähtövalmiina heti, jos Leo nähdään. Saimme kokoon kuusi autokuntaa. Ja yllätys! Kun saimme automme paikalleen, niin ei mennyt montaa minuuttia, kun Leo juoksi yhden auton takaa pelloille! Olin paikalla muutamassa minuutissa ja huutelin Leksaa. Ei näkynyt mitään 😦 Kyttäilimme pelloilla vielä pari – kolme tuntia porukalla, mutta Leo pysyi piilossa. Ehkä se pääsi saartorinkimme läpi jostain kohtaa tai sitten se vaan piilotteli pelloilla jossain puskissa. Mutta koska osalla (myös minulla) oli työpäivä seuraavana päivänä, meidän oli pakko lopettaa siltä yöltä. Pimeäkin jo laski, joten emme olisi enää muutenkaan nähneet oikein mitään. Olin kuitenkin iloinen siitä, että tiesimme nyt, missä nurkilla Leo on ja se on hengissä 🙂

Aurinko laskee pelloille

Tiistaiaamuna kävin taas katsomassa vaate- ja ruokakätköt Botniahallilla ja pelloilla. Kaikki olivat koskemattomia 😦 Työpäivän jälkeen ohjelmassa oli taasen pienet päiväunet, syöminen ja sen jälkeen Leon etsiminen. Tällä kerralla kävin Jäynän ja Viivin kanssa havaintopaikan lähettyvillä lenkillä. Tein neljästä suunnasta yhteen kohtaa jälkiä. Eli kävelin koirien kanssa lenkkejä niin, että lähdin yhdestä pisteestä ja palasin siihen. Jätin matkalle nameja maahan, eli yhteen pisteeseen tuli neljä ruualla höystettyä jälkeä siihen kohtaan, mihin sitten illaksi jäin odottamaan. Ja sitten taas istumaan. Odottelin hiljaa pellon laidalla herkkuruokakupin kanssa. Noin tunnin jälkeen näin silmäkulmassani liikettä. Kun käänsin pään, paikalle hiipinyt kettu säikähti pahanpäiväisesti, päästi hyytävän rääkäisyn ja juoksi metsään. Sama toistui noin puoli tuntia myöhemmin sillä erotuksella, että kettuja oli kaksi ja toinen huusi monta kertaa metsään juostessaan. Mutta siinä ne sen illan tapahtumat sitten olivatkin.

Synkkä ja tyhjä metsä 😦 Tänne tein yhden ruokajäljen.

Keskiviikko olikin sitten tapahtumia täynnä. Ehkä Leo oli ollut tiistain jossain makoilemassa sateelta suojassa, koska sitä ei näkynyt koko päivänä. Keskiviikkona Leksaa sitten näkyikin oikein urakalla. Olin vielä töissä, kun mummo soitti ensimmäisen kerran, että Leo on pelloilla. En päässyt heti lähtemään, mutta olin illalla seitsemän maissa paikalla. Menin aluksi katsomaan, ovatko edellisenä päivänä jätetyt ruuat kadonneet. Sillä aikaa mummo soitti minulle, että Leo kävelee tietä pitkin. Mieheni tuli juuri samaan aikaa autollaan paikalle ja mummo sanoi, että Leo meni tien vieressä olevaan puskaan piiloon. Itse oli muutaman sadan metrin päässä ja aika nopeasti paikalla. Vaan eipä näkynyt poikaa 😦 Kävin sen tien vieressä olevan pusikon läpi, mutta ei. Johonkin se taas ehti piiloon, tai sitten se vaan osasi maastoutua todella hyvin. Illan mittaan muutama kaverikin tuli taas paikalla kytikselle. Yksi kaveri tuli myös dronen kanssa katselemaan peltoa ylhäältä päin. Ei näkynyt Leksaa, ei. Edellisenä päivänä jätettyjä ruokia oli kyllä syöty, mutta sitähän me emme tiedä, kuka ne oli syönyt. Illalla kymmenen ja yhdentoista välillä tapahtui sitten sen kaikista eniten ”läheltä piti” -tilanne. Olin jättänyt autoni tien viereen parkkiin takaluukku auki. Auton ympärillä oli koiranruokaa ja takaluukussa oikein jymy-yllätys parhaimpia ja tuoksuvampia ruokia. Itse istuin noin sadan metrin päässä autosta pellolla, josta näkee moneen suuntaan ja jolla Leo oli nähty monta kertaa. Yhtäkkiä pellon laidassa oleva mummo soitti, että ”Se tulee tietä pitkin autoasi kohti. Älä päästä sitä karkuun!” ja samalla minäkin näin Leon. Se pysähtyi autoni taakse syömään maassa olevia ruokia. Lähdin autoa kohti rauhallisesti jutellen, mutta Leo säikähti kuitenkin ja lähti karkuun. Kutsuin Leksaa ja vingutin sen lempilelua. Ensin Leon vauhti hidastui, sitten pysähtyi. Leo kääntyi ympäri ja lähti minua kohti. Menin auton viereen kyykkyyn ja juttelin rauhallisesti. Leo tuli varovasti autoa kohti. Kunnes se yhtäkkiä pysähtyi, kääntyi ja lähti juoksemaan pois. Olin ymmälläni, en ollut mielestäni tehnyt mitään äkkinäisiä liikkeitä. Niin ei se johtunutkaan minusta, vaan ketusta! Pellolla asuva äitikettu, jolla olin nähnyt kaksi poikasta, juoksi pellolta Leksaa kohti kuin yleinen syyttäjä. Leo juoksi karkuun metsäsaarekkeen taakse ja siellä kettu sai Leon kiinni. Kuului ärähdys ja näin ketun lähtevän pois. Leksaa en nähnyt. Etsin yksin ja lopulta etsimme jo yhdessäkin Leksaa metsäsaarekkeesta ja lähialueilta. Vinguttelin lelua, haukutin Viiviä, viheltelin ja kutsuin. Muut yrittivät etsiä vähän kauempaa sillä ajatuksella, että jos Leo väistää heitä, se tulee minua kohti. Kävin Viivin ja Jäynän kanssa lähimetsissä, jos ne haistaisivat mahdollisesi piilottelevan Leon. Ja lukemani mukaan säikähtänyt koira voi väistää omistajaansakin, mutta tulee helpommin oman lauman koirien luo. Vaan eipä tullut. Odottelimme pellolla vielä pari tuntia. Olin välillä autossakin niin, että takaluukkuun oli viritetty ansalanka. Että jos Leo vielä tulisi ja hyppäisi takaluukkuun, saisin vedettyä sen takana veräjän oven kiinni. Mutta ei Leo enää tullut. Se oli lähtenyt ilmeisesti kettua karkuun johonkin kauemmas tai sitten se oli vaan hyvässä piilossa jossain lähellä. Pimeä laskeutui jälleen ja piti lähteä kotiin. Jätin pellolle taas ruokaa Leksaa varten. Vaikka ilta ei mennyt odotetusti, olin kuitenkin nyt erittäin toiveikas. Leo on siellä pellolla ja se tunnisti minut. Kyllä se vielä saadaan kiinni.

Torstai olikin sitten taas hiljaisempi päivä. Se taisi olla se ilta, kun näimme useamman ketun, yhden mäyrän ja vauhdikkaita loikkia tekevän pupujussin. Leksaa ei näkynyt muistaakseni silloin lainkaan. Tässä kohdassa univelkaa oli jo sen verran, että en enää pysy mukana, mitä tapahtui minäkin päivänä. Monta tuntia istuin pellon laidalla odottamassa. Vein ruokia sinne ja tänne, näin metsän eläimiä. Lenkitin omia koiria havaintopaikan lähellä ja Viivi haukkui joka paikassa. Jonain päivänä löysin mudasta selvän koiranjäljen, joka olisi kooltaan sopinut Leon jäljeksi. Haravoin lähialueita omien koirien kanssa. Perjantain ja lauantain aikana saimme paikalle kaksi loukkua ja kaksi riistakameraa. Perjantaina ja lauantain välisenä yönä nukuin teltassa pellon laidassa omien koirien kanssa. Vaan ei näkynyt Leksa-poikaa. Joinakin päivinä havaintoja taisi vielä olla. Se oli lauantai 15.7. kun Leo nähtiin viimeisen kerran. Olin tullut juuri pelloille ja olin viemässä toiselle loukulle puhdasta vettä sekä tuoretta ruokaa. Viereisen talon rouva juoksi luokseni ja sanoi, että Leo oli jolkotellut takaani noin 50 metrin päästä pellolla. Etsin ja huutelin taas Leksaa lähipusikoista, mutta en löytänyt. Lähdin sitten seurailemaan mahdollisia jälkiä siihen suuntaan, mihin Leo oli mennyt. Näin mielestäni laonneita heiniä ja kuraisessa kohdassa oli koiranjälkiä. Seurailin katkenneita heiniä kilometrin verran ja palasin sitten autolle. Siinä vaiheessa viereisen talon rouva tuli kertomaan, että Leo oli mennyt takaisin metsään pian sen jälkeen, kun oli lähtenyt muka jäljittelemään sitä. Olin turhautunut. Leo selvästi tiesi minun olevan paikalla, mutta vältteli ja väisteli minua. Ja toisaalta en osannut olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Olisiko se tullut luokseni, jos olisin taas jäänyt vain odottamaan? Mitä minun pitäisi tehdä, että saisin sen luokseni?

Loukkumme vakiovieras. Hänestä on monta kuvaa.

Seuraava viikko maanantaista perjantaihin on aika hämärän peitossa. Olin joka päivä pellolla odottamassa ja kiertelin lähimetsissä omien koirien kanssa. Joinakin päivinä olin yksin, joinakin kaverit olivat auttamassa. Oma kulta etsi myös kanssani. Nukuin aika vähän. Leosta ei tullut enää havaintoja. Vieraat ihmiset soittelivat minulle ja yrittivät neuvoa. Toiset neuvoivat grillaamaan, toiset kielsivät. Toiset ehdottivat isolla porukalla etsimistä, toiset sanoivat, että ei saa missään nimessä etsiä porukalla. Jotkut ehdottivat selvänäkijälle soittamista tai koirakuiskaajalle. En enää laittanut ruokaa maastoon, sitä oli enää loukuissa sillä ajatuksella, että nälkä veisi pelosta voiton ja Leo menisi loukkuun syömään. Viikon lähentyessä loppua tulin siihen tulokseen, että Leo on vaihtanut maisemaa. Oli se aikaisemminkin ollut muutamia päiviä niin, että kukaan ei nähnyt sitä. Mutta ei näin pitkää aikaa ennemmin. Viikonloppuna päätin, että etsin sekä havaintopaikalta että alkuperäiseltä katoamispaikalta. Jospa se olisi kuitenkin viimein palannut sinne, mistä se alunperin lähti. Perjantai-illan vietimme Pilvilammella grillaten ja rantakallioilla istuen noin 500 metrin päässä katoamispaikasta. Ajattelimme, että Leo kuulee meidän äänet ja haistaa ruuan. Istuskelimme kallioilla vielä hyvin tovin pimeäntulon jälkeenkin, mutta Leksaa ei näkynyt eikä kuulunut. Lauantain olin taas pelloilla odottelemassa ja huhuilemassa. Ei mitään sen lisäksi, että aamupäivällä loukussa oli kissa.

Kissa pääsi loukusta suht nopeasti pois, koska kameran kuvat tulivat sähköpostiin.

Sunnuntaina 23.7. kokeilin vielä mennä pelloille aamuyöstä kolmen – neljän maissa. Siellä kävelin ja istuin autossa. Katselin usvan liikettä peltojen yllä sekä hitaasti nousevaa aurinkoa. Pellolla oli vieretysten syömässä kurki ja pupujussi. Tilanteen synkkyydestä huolimatta en voinut olla huomaamatta aamun kauneutta. Leksaa ei vaan näkynyt ja menin muistaakseni seitsemän – kahdeksan maissa takaisin kotiin ja nukkumaan hetkeksi. Iltapäivällä päätin sitten mennä Viivin ja Jäynän kanssa etsimään ihan sieltä alkuperäiseltä katoamispaikalta ja sen ympäristöstä. Kun olimme päässeet katoamispaikasta vain parisensataa metriä eteenpäin, Jäynä sai selvästi hajun jostain. Se lähti polulta oikealle nenä pystyssä ja pysähtyi yhtäkkiä ja hiipi eteenpäin kyyryssä. Jäynä oli ehkä kymmenen metrin päästä polusta ja kurkki varovasti kiven alle. Tiesin Jäynän reaktiosta ja asennosta, että kiven alla on todennäköisesti jonkun eläimen jäänteet. Meinasin aluksi kutsua Jäynän pois, mutta tajusin, että minun on mentävä katsomaan, mitä siellä on. Viivikin kipitti jo katsomaan. Ja sieltä minä Leon löysin. Kiven alta osittain turpeeseen hautautuneena. En halunnut aluksi uskoa näkemääni, mutta näinhän minä, että se on Leo. Sillä oli kadotessa kaksi kaulapantaa kaulassa ja ne olivat sillä edelleen. Mutta eihän Leo voinut olla siinä, kuolleena. Hitaasti asia meni tajuntaan ja huomasin olevan polvillani maassa. Olin ihan lukossa. Olin ajatellut monta kertaa, mitä teen, kun löydän Leon ja se väistelee minua. Miten saan sen kiinni ja houkuteltua luokseni. Minulla oli nytkin taskut täynnä nameja ja Leon remmi mukana. En tiennyt kertakaikkiaan, mitä pitää tehdä. Hassuna ajatuksena päähäni pälkähti, että nythän kaikille pitää heti ilmoittaa, että etsinnät voi lopettaa. Ja että en saa mitenkään Leksaa yksin sieltä mukaani. Laitoin muutamille kavereille viestin, että olen löytänyt Leon ja tarvitsen apua. Sen jälkeen kirjoitin myös muutamalle muulle taholle, että Leo on löytynyt. Sen tuntui niin valtavan tärkeältä hoitaa heti siinä paikassa. Tajusin myös, että en voi jäädä sinne odottamaan apua. Lähdin viemään Viiviä ja Jäynää pois. Siinä vaiheessa myös ystäväni olivat jo tilanteen tasalla ja pyysivät, että menen kotiin odottamaan heitä. Olikin hyvä, että joku muu otti tilanteen haltuun, en olisi saanut itse päätettyä mitään. Menin kotiin odottamaan ja aika pian porukkaa jo valuikin luokseni pitämään minusta huolta. Parin tunnin päästä löydöstä olimme jo hakemassa Leksaa pois metsästä. Minua ei päästetty katsomaan, kun Leo nostettiin pois kiven alta ja pakattiin laatikkoon. Laatikko nostettiin maitokärryille ja sain työntää Leon pois metsästä. Siinä vaiheessa ei ollut kyllä takki tyhjä, vaan ei ollut enää edes koko takkia. Melkein kolmen viikon painajainen oli nyt loppu. Hirvittävän iso suru siitä, että Leo oli kuollut. Toisaalta melkein yhtä iso helpotus siitä, että löysin sen. Löysin ja sain lopettaa etsimisen. Ja löytäjä olin minä itse, eikä kukaan muu. Ei enää epätietoisuutta, että missä Leo on ja onko se peloissaan ja nälissään. Leo oli nyt turvassa.

Viimeinen aamu pelloilla

Seuraavana päivänä vein Leon tuhkattavaksi ja siitä noin puolentoista viikon kuluttua sain hakea Leon uurnan kotiin. Tuhkaukseen laitoin Leon mukaan sen pelastuskoiraliivin ja lempilelun, eli vinkusukkapallon. Tuhkattavaksi meni myös yksi kirje.

Minulta on kysytty, mihin Leo kuoli. En tiedä. Sillä ei näkynyt ainakaan mitään isoja ulkoisia vammoja. Löydettäessä Leo oli ollut kuolleena muutamia päiviä, enkä lähettänyt ruumista avattavaksi. Tarkempaa tutkimusta sille ei tehty muutenkaan, enkä usko, että se olisi mitään muuttanutkaan. Kaikkea voi spekuloida ja itse olen tullut siihen tulokseen, että Leolle sattui jotain jo aika heti sen jälkeen, kun se katosi. Haluan uskoa, että se olisi tullut takaisin, jos olisi voinut tulla. Näin Leon kuitenkin itse sen yhden kerran, eikä se ontunut ainakaan isosti tai näyttänyt muutenkaan sairaalta. Toki en nähnyt Leksaa ihan läheltä ja silloin oli jo hämärää. Näköhavaintoja tehnyt mummo sanoi monta kertaa, että Leo liikkuu ihan hyvin ja yritti juosta välillä pupujusseja kiinni. Leolla saattoi olla jotain vaivaa, mutta ei nyt ainakaan katkenneita raajoja tai muuta selvästi näkyvää. Ikuiseksi mysteeriksi se jää, että mitä tarkalleen tapahtui ja miksi näin kävi 😦

Mietin pitkään, että kirjoitanko tänne blogiin koko juttua ja toisaalta, jos kirjoitan, niin mitä kirjoitan. Päätin kertoa tarinan aika tarkasti, myös ne epämukavat yksityiskohdat. Jos vaikka tämä kirjoitus jostain syystä auttaisi jotakuta oman koiransa löytämisessä. Toisaalta tapauksella oli kesällä aika paljon seuraajia, jotka ehkä haluaisivat tietää, mitä tapahtui. En silloin esimerkiksi kertonut, missä Leo on nähty tai että olen nähnyt sen myös itse. Ihmiset olivat valtavan avuliaita ja ihan vieraatkin ihmiset tarjoutuivat auttamaan. Yritin kuitenkin pitää Leon havaintopaikan rauhallisena, että Leo ei vaihtaisi maisemaa siksi, että siellä ramppaa porukkaa ihan älyttömästi. Lukemani mukaan karannut koira villiintyy nopeasti (muutamassa päivässä), eikä anna kiinni kuin korkeintaan omistajalle. Muita ihmisiä se välttelee ja pakoilee. Pelkäsin, että kadotamme Leksan kokonaan, jos pelloilla on liikaa hässäkkää. Kiitos kuitenkin kaikille apuaan tarjonneille 🙂  Tsempityksenne ja yölliset viestinne auttoivat erityisesti niissä tilanteissa, kun mieleni oli synkkä ja toivo mennyttä. Ilman ystävien, tuttavien ja vieraiden ihmisten apua en olisi mitenkään jaksanut etsiä loppuun saakka.

Jos koirasi on kadonnut, voit löytää apua näistä osoitteista:

karkurit.fi ja etsintäohjeet

Susirajan etsiväkoirat

Miten kävi rotuunoton?

Projekti rotuunotto on tällä hetkellä mietintämyssyn alla. Teetin Leksalle sen CEA-geenitestin ja testin mukaan Leo on sairas. Sen saisi siis rekisteröytä EJ-rekisteriin, kunhan vielä hankkisin kahdelta ulkomuototuomarilta lausunnon, että Leo näyttää bodercollielta. Mutta mietin vaan, että kannattaako nähdä sitä vaivaa… Kun sitä ei sitten kuitenkaan voi käyttää jalostukseen. Mutta toisaalta tässä on nyt tullut nähtyä jo melkoisesti vaivaa asian eteen, niin olisihan se sääli heittää kaikki se vaivannäkö kokonaan hukkaan. Pohdimme Leon kanssa tilannetta hieman…

Terveystutkimuksia ja Lohtajan leiri

Jäynän luustokuviin vieminen viivästyi, kun autoni päätti hieman rikkoutua ja syödä kaikki varantoni. Nyt sain kuitenkin kuvautettua Jäynän ja kuvaavaan eläinlääkärin mukaan luusto näytti priimalta. Kyynärät ovat täysin terveet, samoin polvet, lonkat ja selkä. Kennelliitosta selkälausunto tuli kuitenkin takaisin lausunnolla LTV1, joka tarkoittaa, että lanne-ristinikamassa on joku lievä poikkeava rakenne. Tämän ei pitäisi kuitenkaan vaikuttaa Jäynän elämiseen ja harrastastamiseen mitenkään, periaatteessa se on siis terve koira. Tämä oli tietenkin hyvä uutinen 🙂

Jäynä sekavana kuvausten jälkeen 🙂

Otatin samalla Leksasta CEA-geenitestin. Sillähän oli nuorempana terveeksi peilatut silmät, mutta syksyllä silmätarkastuksessa eläinlääkäri löysikin yllättäen Leolta CRD:n. Kennelliiton sivujen mukaan ”CRD tai CH on silmänpohjan suonikalvon synnynnäinen vajaakehitys” ja ”Lievä CRD/CH ei olennaisesti heikennä silmien näkökykyä. CRD/CH-muutokset eivät etene. CRD/CH-sairasta koiraa voi käyttää jalostukseen mutta mieluiten terveen kumppanin kanssa.” Kun olen selvittänyt asiaa, niin CRD ei sinänsä olisi Leon rotuunoton esteenä, mutta se rekisteröitäisiin EJ-rekisteriin. Eli Ei Jalostukseen. Ja koska olisin yrittämässä Leoa virallisesti rotuun vain jalostuskäyttöä ajatellen, niin tuo EJ-rekisteri ei ole oikein vaihtoehto. Sen vuoksi siis odottelemme jännityksellä geenitestin tuloksia.

No sitten Lohtajan leiristä, tuosta jokavuotisesta kohokohdasta 🙂 Ohtakarissa on vaan todella kaunis luonto ja aika erilainen kuin täällä kotonurkilla. Sinne on aina ilo mennä ihan jo näkymien vuoksi, mutta kyllä siellä treenataankin. Ja pääsee treenaamaan erilaisissa paikoissa vieraampien ihmisten kanssa. Uudet silmäparit näkevät aina uusia asioita ja toisaalta itsekin on kiva nähdä uusia koirakoita. Eri paikkakunnilla saatetaan treenata vähän erilaisia juttuja ja leireiltä usein tarttuu mukaan uusia ideoita. Tämäkään leiri ei ollut pettymys, vaan pääsimme harjoittelemaan hienoissa maisemissa vähän erilaisia juttuja. Ja treenien ulkopuolellakin Jäynä pääsi kävelemään kierreritiläportaita ja leikkimään vähän itseään nuoremman koirapojan kanssa. Leolle sattui melkoinen koettelemusten treeni, joka mielestäni kuitenkin osoitti, että sen motivaatio on kunnossa. Ensimmäiselle maalimiehelle mennessä Leo putosi heikkoihin jäihin, mutta pääsi itse pois. Siitä se jatkoi juosten maalimiehelle ja ilmaisi sen tavalliseen tapaan. Toiselle juostessa se ei huomannut lammasaitaa, vaan törmäsi siihen. Törmäyksen jälkeen Leo totesi, että tämähän pitää kiertää ja pääsi sillä perille. Siellä taas ilmaisu. Kolmas oli sitten näkötornissa aika korkealla, mutta Leo tuntui tietävän aika nopeasti, että ylös on päästävä. Rappuset löytyivät, mutta ne oli semmoset, joista Leo ei oikein pidä: Ritiläportaat, joissa on vielä sellainen kaide, josta näkyy läpi. Jostain syystä Leksaa huimaa eniten se, että se näkee sivulta suoraan alas. Ja ritiläportaat on olleet hieman haastavia sen jälkeen, kun se kerran katkaisi kyntensä sellaisissa. Ylös kuitenkin mentiin, kun minä menin mukana. Leo ei pystynyt kuitenkaan ilmaisemaan, eikä palkkakaan oikein kelvannut. Kävelimme rauhassa sitten alas leikkimään lelulla ja Leo ottikin lelun heti, kun pääsi portaista pois. Olisi se voinut paremminkin mennä, mutta Leo kuitenkin meni rappuset, vaikka jalat tutisten. Ja palautui asiasta alle sekunnissa, kun pääsi portaista pois. Näyttäisi siltä, että Leo on oppinut tunnistamaan, koska haju tulee jostain ylhäältä ja se osaa (tai ainakin nyt osasi) katsella ylöspäin. On se vaan edelleen mun kultapoika ❤ (Kuvista kiitos Kaija Kalaojalle)

”Tuolta ylhäältä se haju tulee…”

”Joo, tuolla tuolla!” Mä näen sen”

Tässä ollaan tulossa jo alas päin

Jäynästä ei tullut kuvia, mutta tietenkin sekin oli treenaamassa. Tehtiin peltojälkeä sivutuulessa ja Jäynä jäljesti vähän jäljen vieressä. Vetisissä kohdissa se pyöri, mutta niissähän se haju taitaa hieman levitä. Jälki oli ehkä hieman haastava osaamistasoon nähden, mutta aika mallikkaasti Jäynä sen veti. Hiekkadyyneillä Jäynä pääsi tekemään reagointitreenejä ja se meni tosi hienosta. Erittäin selvä reaktio ja suoraan maalille. Kasarmialueella Jäynä sai etsiä ihmisiä pihapiireistä ja rakennuksista. Aika nopeasti herra pätevä löysi ihmiset ja ratkaisi vähän visaisemmatkin pähkinät. Se, että ihmiset olivat ennestään tuntemattomia, ei ollut mikään ongelma. Maanpinnan alapuolelle menevät rappuset tuntuivat olevan pala kakkua, samoin ruokalan pöydällä makaava ihminen. Sain itse paljon Jäynänlukutreeniä ja Jäynä sai positiivisia kokemuksia vieraista ihmisistä ja erilaisista piiloista. Hyviä treenejä siis meille molemmille. Itse sain (taas) palautetta siitä, että voisin tukea ja kehua Jäynää enemmän. Ja tottahan se on. Hyvä siis, että mun touhuja katsotaan kriittisin silmin 🙂

Ja sitten Viivin kuulumiset. Pääsin yllättämään sen tuossa eräänä päivänä siitä, kun se haukkui yksin ollessa. Siinä huutaessa Viivi ei kuullut, että tulin paikalle. Se makasi keskellä huoneen lattia kyljellään ja haukkui ilmeisesti ihan vaan haukkumisen ilosta. Mene ja tiedä, ei tuo kuitenkaan ihan täyspäisen touhulta näyttänyt. Kun Viivi sitten huomasi minut, se nousi ja oli, että ”Siinähän sä oot 🙂 ”. Että tuota… sitruunapanta kuntoon siis ja kokeillaan sillä. Haukkumisjuttuja lukuun ottamatta Viivi tuntuu voivan hyvin, se lähtee lenkeille mukaan aina ylitsevuotavalla innolla ja jaksaa touhottaa muiden mukana. Kevät ja virtaavat vedet kiinnostavat ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Muutama viikko sitten Viivikin sai hakutreeneissä etsiä yhden ”kadonneen” ja valtavalla innolla se tehtävänsä suoritti. Ilmaisukin tuli vanhasta muistista kuin vettä vaan. Että vaikka se tuntuu olevankin ajoittain hieman höperö, niin toisaalta Viivi on vielä ihan menossa mukana 🙂

”Lenkille lähdössä? Mä tuun mukaan!”

Muita kiireitä

Tämän blogin päivittäminen on kyllä nyt ihan retuperällä, kun tuntuu olevan niin paljon muuta tekemistä. Kerrotaan nyt kuitenkin, mitä me ollaan tässä keväällä treenailtu 🙂

Leon kanssa ei ole tällä hetkellä mitään kovin tarkkaan treenisuunnitelmaa, sen kanssa tulee roiskaistua aina vähän jotain sinne päin. Pitäisi siis tehdä suunnitelma. Hälytreeneissä ollaan päästy tekemään isompia ja vähän erilaisia treenejä, se on hyvä. Edelleen minulla on työsarkaa osastolla Trust Your Dog. Yhdessä hälytreenissä olimme teollisuushallissa ja Leo merkkasi minulle erittäin selvästi yhtä hyllyä. Yritimme suunnistajan kanssa katsella hyllyä joka suunnasta maasta ja tikapuilta. Kun emme silmillämme löytäneet mitään, päättelimme, että jostain tulee siihen kohtaa vaan tosi vahva haju. Leo kun nousi hyllyä vasten joka suunnasta ja välillä haukahtelikin. Fiksuina sitten jätimme hyllyn taaksemme ja jatkoimme hallin tarkistamista. Hallin toisesta kerroksesta sitten löytyikin ihminen ja päättelimme, että hajun on täytynyt tulla sieltä. Vaan ei. Sinne hyllylle jäi yksi ihminen löytymättä. Kun menimme treenin lopuksi hakemaan piiloutunutta pois, niin kyllähän hänet olisi nähnyt, jos olisi sattunut oikeasta kulmasta katsomaan. Olisi pitänyt vaan luottaa koiraan, että ei se noin vahvasti merkkaa ilman hyvää syytä. Toki sen verran olimme edes fiksuja, että ilmoitimme kyllä johtoon koiran vahvasta reagoinnista ja suosittelimme, että joku toinenkin koira voisi mennä sitä hyllyä ihmettelemään. Että oppi ja ikä vaan… vähän jäi huono omatunto koiran puolesta, kun se teki kaiken ihan oikein. Itse olin pönttö.

Jäynän kanssa olen tottistellut jonkin verran, paljon enemmänkin pitäisi. Se kulkee mukana jo ihan kivoja pätkiä, mutta seuraamiseksi sitä ei voi sanoa. Tarkoitan tällä siis sitä mukana kulkemista, mitä tehdään arkena ja maastolajeissa, kun siirrytään paikasta toiseen. Sinänsä asia on kyllä hyvällä mallilla, koska Jäynä tarjoaa sitä välillä ihan pyytämättäkin lenkillä. Varsinkin, jos on nameja mukana. Seuraamiseen saimme muutama viikko sitten hyviä vinkkejä, koska Jäynällä on taipumusta seurata vähän lysyssä. Siis sillä tavalla matalana ja kytäten. Nyt kiinnitämme huomiota oikeaan ryhtiin ja teemme vain lyhyitä pätkiä. Lelulla palkatessa mietin myös palkan suuntaa ja liikettä tarkemmin. Jäynälle ei tunnu sopivan sellainen hidas lelun kaivaminen ja ”katoppa mitä täällä on”. Se aiheuttaa vaan lisää lysyä ja kyttäämistä. Jäynän kanssa täytyy kiinnittää muutenkin paljon Leksaa enemmän huomiota tuohon silmän käyttöön, Leolla kun sitä ei juuri ole. Jäljellä olemme edenneet Jäynän kanssa ihan kivasti, olen tässä keväällä ehtinyt tekemään jo muutamia jälkiä. Kokeilen kerran myös kokonaan namitonta jälkeä ja sekin sujui joten kuten. Vauhti ja tarkkuus kuitenkin katosivat ensimmäisen noin 50 metrin jälkeen, joten laitan nyt edelleen jäljelle nameja. Satunnainen namittaminen tuntuu toimivat tällä hetkellä hyvin. Jäynä menee tarkasti ja rauhallisesti myös namittomat pätkät (maksimissaan n. 20 askelta), koska siellä täällä nameja kuitenkin on. Pakko mennä tarkasti, että niitä ei jää väliin 🙂 Olen tehnyt jäljelle nyt myös jo jonkinlaisia pyöreitä kulmia, ne onnistuvat vaihtelevalla menestyksellä. Jäljestäessä olen yrittänyt myös vähentää auttamista ja annan Jäynän harhautua jäljeltä ja etsiä jäljen itse uudelleen. Eilisellä jäljellä menimme hihna löysällä ja Jäynä harhautui jäljeltä pari kertaa ehkä puoli metriä – metrin. Tähän mennessä olen siis heti pysähtynyt, enkä ole päästänyt Jäynää eteenpäin ennen kuin se löytää jäljen uudelleen. Nyt menen enemmän sen perässä hihna löysällä ja annan sen tehdä ratkaisuja itse. Se tuntuu toimivan ainakin nyt paremmin, Jäynä on paljon rennompi ja keskittyneempi. Eilen varsinkin pidin sen jäljestystyylistä erittäin paljon ❤ Siellä mentiin rauhassa häntä alhaalla ja hihna löysällä. Tuntuu, että jälkihommat ovat edistyneet nyt keväällä aika paljon, koska uskallan nyt kokeilla jo enemmän. Syksyyn saakka tein ehkä liikaa ”varman päälle” -jälkiä, että saadaan varmasti onnistumisia. Nyt kun sitten uskaltauduin kokeilemaan enemmän ”ei ihan niin varman päälle” -juttuja, niin huomasin, että Jäynähän osaakin enemmän kuin luulin. Tähän mennessä vaativin jälki on ollut vähän reilu 200 metriä ja siinä ei ollut yhtään namia. Noin 50 metrin välein oli namipurkki. Tämä meni pääsääntöisesti hyvin, mutta jäljellä oleva mutka aiheutti hieman pyörimistä. Ja vauhtia oli omaan makuun vähän liikaa, joten palasin siihen, että jäljellä on nameja. Jäynä myös löytää itsenäisesti jäljen aika hyvin, en ole vienyt sitä enää jäljen alkuun tai tehnyt mitään vahvennettua alkua. Esineilmaisut on nyt olleet vähemmällä, mutta on ne sujuneet ainakin, kun viimeksi kokeilin. Edelleen Jäynä saattaa mennä vinoon makaamaan, mutta menee kuitenkin itsenäisesti maahan.

Haussa on edetty niin, että tehdään vaikeampia piiloja ja enemmän tyhjää piilojen välillä. Olen myös tehnyt välillä Jäynän kanssa treenejä niin, että se on liinassa. Tällä yritän estää valtavaa kaahotusta ja tuntuu, että liinassa etsimisestä on ollut apua. Viime aikoina olen myös pyytänyt treenikavereita viemään ihmiset piiloon, että en itse tietäisi, missä etsittävät ovat. Näin ajattelen oppivani koiranlukua. Aloitin myös lopultakin jonkinlaiset rullanluovutusharjoitukset. Tosin emme tee niitä vielä millään oikealla rullalla, vaan lähinnä sitä ajatusta ja tekniikka pienellä patukalla. Tällä hetkellä intoa on riittämiin, ajatusta sitten vähän vähemmän. Aika vähän tiedän rullailmaisun opettamisesta, mutta vähäisen kokemukseni mukaan koirilla on usein ongelmia tuoda sitä rullaa perille saakka kunnolla. Ajattelin sitten, että jos aloitetaan sillä ennen kuin hommaan liittyy mitään muuta. Olemme kuitenkin ihan alkutekijöissä vielä, joten en nyt mainosta asiaa tämän enempää.

Viivi on fyysisesti paremmassa kunnossa kuin hetki sitten. Talvella se ei oikein jaksanut lenkkejä ja oli melkoinen perässävedettävä välillä. Viiviltä otettiin verikokeet tuossa vähän aikaa sitten ja sen todettiin olevan ikäisekseen kuitenkin hyvässä kunnossa sekä verikokeen että tutkimuksen jälkeen. Särkylääkkeet vaihdettiin toisiin ja nyt mummo tuntuu olevan taas lyönnissä. Se oli tuossa pari päivää sitten mukana jopa parin tunnin metsälenkillä, eikä tuntunut sen jälkeen olevan edes erityisemmin kipeä. Kuulostaa siis hyvältä. Muttamutta… Viivin käytös on mennyt aika paljon hankalampaan suuntaan. Naapurien mukaan se haukkuu välillä pitkiäkin aikoja asunnossa ja itsestänikin tuntuu, että Viivi ei oikein osaa hallita mielentilaansa, vaan sillä jää turhan helposti kierrokset päälle. En tiedä, pitäisikö sille tarjota enemmän aktiviteettia, korjaantuisiko asia sillä. Vai onko se niin seniili, että se välillä vaan sekoaa 😦 Sitruunapanta ei tunnu auttavan, eikä se, että Viiville jättää puruluita tai jotain muuta puuhaa. Aluksi luulin, että se haukkuu vain yksin ollessaan. Mutta ilmeisesti se haukkuu, vaikka muutkin koirat ovat sen kanssa kotona. Metsässä lenkillä Viiviä pitää vähän vahtia, että se pysyy mukana. Jos se jää paljon jälkeen, se saattaa lähteä etsimään meitä muita ihan väärästä suunnasta. Kerran sen menikin hukkaan pimeään metsään ja hätäännyinkin vähän. Sieltä se kuitenkin tuli pitkospuita pitkin vastaan häntä alhaalla ja korvat luimussa. Kun juttelin sille, niin aluksi se näytti hieman epäilevältä, mutta tunnisti sitten kuitenkin hetken kuluttua ja tuli luo häntä heiluen. Että Viivi taitaa nyt olla sellainen dementinen vanhus, jolla jalat vie, mutta pää ei ole ihan mukana touhussa. Jos en saa tuota haukkumista loppumaan, niin vaihtoehdot ovat vähän vähissä 😦 Mutta kokeillaan nyt vielä joitakin konsteja.

Treenailun lisäksi ohjelmaan on kuulunut paljon metsälenkkejä hyvässä seurassa. Laajennettu laumamme toimii aika hyvin ja remmissä Viivikin voi olla lenkeillä mukana. Irti se ei ole ainakaan vielä ollut malinoisien kanssa ja voi olla, että sitä ei edes kokeilla. Portin läpi nuo kyllä haistelevat toisiaan sillä tavalla kohteliaan hillitysti, mutta välillä Viivi kuitenkin vähän kiroilee neideille. Että ehkä se on Viiville parhaaksi, että se ei pääse isottelemaan toisille ilman turva-aitaa. Kaiken kaikkiaan elämämme on kuitenkin juuri nyt aika hyvällä tolalla. Olen yrittänyt olla murehtimatta ja nauttia kaikesta tässä ja nyt. Aika hyvin se on onnistunutkin ❤

Jälkitreenit – Näin meillä

Oli tiistai-ilta ja jälkitreenien aika. Mietin, miten saisin optimoitua ajankäytön niin, että kaikki koirat saavat lenkkinsä ja/tai aktivointinsa jälkien lisäksi. Ratkaisu oli tällä kerralla seuraavanlainen: Otan Viivin mukaan, kun tallaan Leolle jäljen. Viivi saa lenkkinsä samalla ja Leon jäljelle tulee pieni lisähaaste. Leon jäljelle tuli mittaa n. 700 metriä ja jäljen lopusta autolle matkaa lähemmäs puoli kilometriä. Jäynän jälki oli ehkä vain noin 80 metrinen, mutta autolta jäljelle siirtymiseen oli matkaa 200 – 300 metriä per suunta. Ei mitkään huippulenkit, mutta jokainen saa ainakin jotain liikuntaa ja/tai aktivointia.

Jäljen tallaaminen Viivin kanssa meni ihan ookoo. Välillä Viiviä piti vähän jäädä odottelemaan, koska sehän ei oikein mielellään kulje enää umpimetsässä, poluilla vaan. Tuon matkan se nyt kuitenkin suostui metsässä menemään, koska metsä oli suureksi osaksi melko tasaista. Viivihän on oikeastaan tosi kokenut jälkien tekijä, se on ollut mukana useita kilometrejä, kun olen tallonut koejälkiä GPS:ään. Ja Leo on jäljestänyt ennenkin jälkiä, joissa Viivi on ollut mukana. Vimpu-Vampu siis lenkittyi siinä.

Sitten Jäynän jäljen tallominen. Kaksi edellistä jälkeä ovat olleet Jäynälle vähän liian vaikeita, joten yritin tehdä ihan vaan perusjäljen ilman mitään kummempia haasteita. Välillä nameja, välillä ei. Loppuun esine, että tulisi sitäkin treenattua. Jäljelle tuli mittaa tehkä jotain 70 – 80 metriä. Sen jälkeen autolle ja siirryin kaverin auton viereen. Kävelin perässä yhden jäljen ja sen jälkeen oli Jäynän vuoro. Jäljelle oli tosiaan vähän matkaa, joten Jäynä pääsi edes pienelle kävelylle. Jälki meni aika ookoo, mutta olin ilmeisesti tehnyt kuitenkin vähän liian pitkiä namittomia pätkiä välillä. Jäynä pyöri pari kertaa ja loppupuolella se sai hajun lopussa olevasta esineestä. Vaikka tuuli kävi kyllä selän takaa. Odottelin sitten vaan, että Jäynä laittaa pään alas, en päästänyt eteenpäin, jos kuono oli ylhäällä. Ja aika nopeasti se kuono laskikin ja loppujälki mentiin nenä maassa. No ehkä pari metriä ennen esinettä Jäynä kyllä näki hanskan ja syöksyi sinne. Otti hanskan suuhunsa ja muisti sitten, että tässä pitikin mennä maahan. Meni maahan ja pudotti hanskan eteensä. Sanoisin, että ”ogelmana” (jos nyt edes voi puhua ongelmasta) on nyt se, että pitäisi vaan treenata enemmän ja säännöllisesti myös tätä. Mutta vähän tiukkaa tekee, kun muutenkin on noin 3 – 6 koiratreeniä viikossa. Ei vaan riitä aika ja jaksaminen ihan kaikkeen. Mutta olen ihan tyytyväinen, että pystyin tekemään kuitenkin jälkeä taas. Oma selkä ja niska on ollut siinä jamassa, että ei paljon kumarrella, eikä paljon muutakaan. Nyt ei edes kertaakaan sumentunut silmissä 😉

Leon jälki ehti muhia maastossa puolisentoista tuntia. Lähtö oli vähän nihkeä ja jäljen alku muutenkin melkoista heiluriliikettä. Luulen sen johtuvan siitä, että edellisestä Viivi + minä -jäljestä on jonkin verran aikaa. Leolla ehkä meni alussa vähän aikaa ennen kuin se osasi jättää Viivin jäljet huomioimatta ja seurata vain minun jälkeä. Esineet menivät hyvin. Ensimmäinen oli kovaa muovia oleva heijastin, jonka Leo tarkensi hienosti Leoksi. Eli kovasta vauhdista johtuen 1 – 2 metriä aluksi ohi, sitten takaisin ja armoton nuuskuttelu esineen löytämiseksi. Kehuin jo siitä etsimisestä ja esineen löytämisestä ja tuomisesta megakehut ja leikit. Vauhdikas jatkaminen ja vauhdin tasaantuminen. Yhdessä kohdassa Leo kiihdytti jostain syystä, mutta pian vauhti taas tasaantui. Mietin, että olisiko siinä kiihdytyskohdassa ollut esimerkiksi joku tuore riistan jälki, vai mitä. Yleensä Leon ratkaisu vaikeassa kohdassa on vauhdin lisääminen. Että vähän niin kuin pääsee nopeasti sen vaikean kohdan ohi. Omaan silmään maasto ei ainakaan siinä kohdassa ollut mitenkään ihmeellinen tai erilainen muuhun maastoon verrattuna. Pian tultiin kohtaan, jossa mentiin n. 20 – 30 metriä pienellä soratiellä ja sitten vielä toisen isomman soratien yli. Leo yritti itselleen tyypillistä ratkaisua, että soratien yli vaan ja jäljen etsiminen sieltä toiselta reunalta. Vaan jälkeä ei löytynyt sieltä. Sen jälkeen Leo palasi tielle ja totesi, että se perhanan jälki jatkuukin soraa pitkin. Ilokseni huomasin, että Leo ihan oikeasti hidasti ja jäljesti tarkemmin. Isomman soratien kohdalla olin tehnyt vahvemmat jäljet, eli sudittelin jaloilla niin, että näin itse askeleet. Leo meni tarkasti jäljen päällä, mutta pari metriä ennen reunaa se roiskaisi nopeasti metsän puolelle. Taas sellainen ”Huh, nopeasti vaikean kohdan yli tuonne helpommalle”. Metsässä jäljestys sujui taas hyvin ja pian tien ylityksen jälkeen oli esine (sukka pieneksi mytättynä). Sen Leo nosti jälleen tyypillisesti, eli ensin yli, sitten takaisin ja esine minulle. Taas hurrrjat kehut ja leikkihetki vinkusukkapallolla. Sen jälkeen jäljestys jatkui vielä parisataa metriä ilman mitään suurempia ihmeellisyyksiä metsää pitkin jäljen loppuun. Lopussa oli vähän isompi helppo esine (flipflop-kenkä), mistä Leo ei mennyt edes ohi. Siitä sitten autolle vinkusukkapalloa kantaen ja välillä yhdessä leikkien. Onnistuneesta treenistä tulee vaan hyvä mieli 🙂 Ja uskon siihen, että Leokin tietää, koska olen siihen tyytyväinen. Se on kyllä vaan niin hyvin minulle sopiva kaveri. En väitä, että se olisi täydellinen koira, mutta minulle se on kyllä juuri sellainen, mistä tykkään.

Kaiken tämän suitsutuksen jälkeen päästään siihen ”näin meillä” -kohtaan. Päällisin puolin suunnilleen kaikki meni hienosti. En osaa sanoa, saivatko koirat niinsanotusti osumaa näillä jäljillä, mutta minä sain. Jäynän kanssa leikkiessä sen kulmahammas osui kämmenselkään ja siinä on nyt aika näyttävä mustelma. Ja kyllä, kämmenselkään osuva kulmahammas sattuu aina ja poikkeuksetta. Toinen juttu oli Leon jäljellä keskelle reittä etupuolelle ilmestynyt tahra. Mietin siinä, että miten mustikkatahra voi olla noin ylhäällä, koska en edes kaatunut (tällä kertaa) yhtään kertaa. Kotiin päästessä kävi ilmi, että se tahra olikin verta. Olin jossain kohdassa jäljellä törmännyt johonkin törröttävään oksaan niin, että kaksien housujenkin läpi iho oli vähän rikki ja näyttää tuohon tulevan mustelmakin. Kyllä siinä taisi tosiaan parissa kohtaa olla jotain risukkoa ja muutaman kerran joku risu kävi päälle. Yksi yritti jopa kampittaa asettumalla noin pohkeen korkeudelle jalkojen väliin. Ketterällä loikalla ja Leon vetoavulla siitäkin selvittiin. Mutta niin, tekevälle sattuu. Olen ennenkin tainnut mainita, että treenien onnistuminen lasketaan mustelmista. Jos ei ole mitään jälkiä, ei ole treenannut kunnolla ja tunteella. Siistit sisälajit on vaan tylsiä, metsässä mönkiminen on kivempaa 🙂

Kuvia ja kuulumisia kesälomalta

Kesälomahan oli ja meni jo viikkoja sitten, mutta olen vasta vähän aikaa sitten saanut laitettua kuvat kameralta koneelle. Ihan koko lomaa en jaksanut kantaa kameraa mukana, joten osa kuvista on otettu puhelimella.

Loma alkoi pienellä tyttöjen illalla, josta ei onneksi juuri kuvia ole. Tavoitteena oli päästä eroon 1,5 litran kuoharipullosta ja se tavoite täytettiin. Ja meni siinä illan mittaan vähän muutakin. Olin kuitenkin niin sivistyneesti, että pystyin ajamaan aamulla Teuvalle Horonkylään. Horo elää! -päivässä oli ohjelmassa mm Horo Run, johon osallistuin kaverin kanssa. Suoritimme noin viiden kilometrin este- ja rastiradan hymyillen. Kaikenlaista tehtävää ja vesiestettä matkan varrella olikin 🙂 Tekaisin meille myös teemaan sopivat paidat.

Sunnuntaiaamuna auto starttasi sitten kohti Kolia. Viivi jäi hoitoon, koska se ei enää jaksa vaellusreissuja. Jäynä ja Leo pääsivät mukaan. Etukäteen mietitytti, miten Jäynän kanssa sujuu, koska se vetää remmissä ihan liikaa. Ennen lomaa yritimme treenata paljon remmissä kävelemistä ja parempaan suuntaan se jo menikin. Mutta Jäynä tekee iloloikkia aina kesken kaiken ja oikeastaan juuri se nykiminen haittaa enemmän. Ja hankalaahan se oli. Kolilla maasto on tosiaankin haasteellista, yhtä kivikkoa ja juurakkoa. Välillä ylä- ja alamäet ovat todellä jyrkkiä, joskus melkein mallia konttaus. Painavan rinkan kanssa tasapainoa joutuu muutenkin hakemaan aika paljon ja satunnaiset odottamattomat nykäisyt vaikeuttavat hommaa potenssiin sata. Päästin Jäynän joissain mäissä kokonaan irti, koska sen kanssa oli oikeasti vaarallista tasapainoilla, kun toinen jalka on jonkun juuren päällä ja toinen ilmassa etsimässä seuraavaa jalansijaa. Muuten reissu sujui aika hyvin. Ensimmäisen yön nukuimme Ryläyksen kodassa ja toisen yön Lakkalassa teltassa. Jäynä osoitti muita reissaajia kohtaan ainoastaan suurta rakkautta ja Leo nyt osaa käyttäytyä joka paikassa. Vähän se väsyneenä oli kärttyinen Jäynää kohtaan ja taisi se välillä murahtaa myös ihmisille. Tämä oli kyllä ensimmäinen kerta, kun Leo käyttäytyy tällä tavalla. Ilmeisesti Leo on ottanut tehtäväkseen suojella Jäynää pahalta maailmalta, tai jotain. Oma fysiikka oli melkoisella koetuksella. Jäynä oppi ehkä reissun puolessa välissä, että taukopaikoilla kannattaa levätä jatkuvan touhaamisen ja kohkaamisen sijaan. Kävelyä tuli ensimmäisenä iltana 8 km, toisena päivänä n. 17 km ja viimeisenä jotain 13 kilsaa. Pari lisäkilometriä tuli siitä, kun haimme vettä kahdesta kaivosta, jotka eivät olleet ihan pääpolun varressa.

Pakollinen maisemakuva

Alkumatkasta tosi skarppina

 

Loppumatkasta väsy yllätti puuhastelijan

Kolin reissun jälkeen olin muutaman päivän kotona pyykkäämässä ja huoltamassa varusteita. Sitten vähän koirakokeisiin töihin ja sen jälkeen kohti Posiota. Hieman sateisesta ja kököstä säästä huolimatta kävimme testaamassa Korouomassa pienen pätkän. Aika hienot maisemat, vähän erilaiset. Kiersimme keskivaiheilla olevan rotkolaakson Saukkovaaran P-paikalta. Korouomaan on mentävä joku kerta talvella, niin näkee ne jääputoukset. Nyt nuo rotkot olivat kyllä myös ihan näyttäviä, mutta putoukset ovat ainakin kaukaa katsottuna pieniä vesinoroja.

Posiolla on myös Riisitunturin kansallispuisto. Siellä kävimme tekemässä päiväretken ja kiersimme Riisin Riettaan. Elokuu oli tänä vuonna kovin sateinen ja varmaankin sen vuoksi maasto oli paikoitellen tosi märkää. Aika monta kilometriä sai väistellä kuralöllöä ja hypellä mättäältä mättäälle. Saimme niskaamme myös vesisadetta. Vähän kurjasta kelistä ja kuralöllöstä huolimatta tämäkin reissu oli kuitenkin tekemisen arvoinen. Riisitunturin laelta avautui todella upeat maisemat. Tunturin huipun tuntumassa olevassa autiotuvassa kävimme keittämässä sapuskaa ja pitämässä sadetta kovimman kuuron ajan.

Posion reissuun mahtui parin päiväretken lisäksi paljon saunomista, vähän uimista ja reilusti syömistä. Kiitos mökin omistajille kutsusta 🙂 Tämän koiralauman kanssa ei ole tervetullut ihan joka paikkaan ja sen vuoksi onkin hienoa saada suorastaan kutsu mökille. Tämä ei nyt tarkoita, että kaikkien sukulaisten ja tuttavien täytyy nyt lähetellä minulle mökkeilykutsuja. Sanon vaan, että ymmärrän kyllä, että kaikki eivät halua tällaista koiramäärää mökkiään sotkemaan. En minäkään ehkä haluaisi, ellen sattuisi omistamaan tätä laumaa.

No, Posiolta taas kotiin pyykkäämään ja tässä välillä taas koirakokeisiin töihin. Muutaman päivän viihdyin kotosalla ja piti siinä vähän autoakin jo huoltaa välillä. Mutta sitten taas matkaan 🙂 Tällä kertaa Karsulaan mökkeilemään. Olin aluksi mökillä muutaman päivän yksin koirien kanssa, myös Peto tuli mökille hoitoon. Viikonlopuksi sain seuraa ja taas saunottiin. Ja uitiin. Ja syötiin. Ja juotiin. Koirat saivat juosta, painia ja uida mökillä niin paljon kun halusivat ja kyllä sitä juoksemista riittikin. Jäynä riehui viiden päivän aikana arviolta noin viisi tuntia joka päivä. Mietin siinä, että onko se nyt sitten ihme, että energiaa jää vähän säästöön arkena, kun työpäivän jälkeen toimintaa on tarjolla ehkä parisen tuntia päivässä. Eikä se ole todellakaan tuollaista vapaana riehumista ja ilottelua. Olisikin hienoa asua sellaisessa paikassa, jossa koirat voisivat juosta vapaana tuntikaupalla joka päivä. Mutta tähän kaupunkiasumiseen on tyydyttävä. Yritän kyllä viedä koiria vapaana juoksemaan joka päivä edes vähän. Mutta niin tai näin, tämä pätkä lomasta oli melkoista rentoutumista. Lämmittelin mökkiä ja saunaa ja leikkasin vähän nurmikkoa. Kävin uimassa ja söin hyvin. Muuten en tehnyt oikein mitään kummempaa. Kirjaa tuli luettua. Mökiltä palasi kotiin siis neljä rentoutunutta koiraa ja yksi lötköpötkö ihminen.

 

Viimeisen lomaviikon olin kotona ja palasin koiratreeneihin lomailun jälkeen. Nukuin hyvin ja lenkitin koiria ahkerasti. Autoa piti taas korjata/huoltaa. Viikonloppuna olikin sitten Pelastuskoiraliiton Ryhmäkatselmus Tampereella ja siellä tosiaan puhkesi se rengas. Eli kun pääsin kotiin vararengas alla, olikin aika hankkia uudet kesärenkaat (vanhat oli jo niin huonot, että uudet olisi pitänyt hankkia joka tapauksessa viimeistään keväällä).

Siinäpä se loma pääpiirteissään. Paljon hienoja maisemia, joitakin auton ratissa vietettyjä tunteja, ihan liikaa hyvää ruokaa ja roppakaupalla uusia muistoja. Sopivassa suhteessa toimintaa ja laiskottelua.

 

 

Projekti rotuunotto

Leon rotuunotto on nyt polkaistu virallisesti käyntiin. Koska en itse osaa paimentaa lampaita, en sitten yhtään, niin vein Leon koulutettavaksi ihmiselle, joka osaa ja jolla on lampaat itsellä. Leo vietti viikon Koirataidossa Kaisa Hilskan opetettavana ja Kaisa käväisi tekemässä myös paimennuksen esikokeen Leon kanssa. Vähän harmittaa se, että en aikatauluhaasteiden vuoksi päässyt itse paikalle katsomaan suoritusta, enkä nähnyt muutenkaan Leon paimentamista lainkaan. Kaisan mukaan Leksalta löytyy kuitenkin paimennukseen tarvittavat palikat päästä, mutta eläintenlukutaito sillä ei ole ihan paras mahdollinen. Viikon aikana Leo oli kuitenkin kehittynyt siinäkin aika paljon ja se sai pidettyä lampaat melko hyvin kasassa. Se on myös plussaa, että Leo tottelevaisena poikana uskoo, jos sitä joutuu käskemään kauemmas lampaista. Kaisa kehui myös Leon pääkoppaa, sitä pystyi kuulemma viedä jokaisessa harjoituksessa eteenpäin. Leo lähti jokaiseen harjoitukseen mukaan yhtä suurella innolla ja pystyi ottamaan vastaan hyvin painetta ja asioista nipottamista. Välillä Leksaa saattoi vähän jännittää tai se ei tiennyt, mitä pitää tehdä. Silloin häntä nousi ja joskus Leo jopa haukkui Kaisalle. Kuitenkin kun vaikeasta kohdasta päästiin eteenpäin, häntä laski ja Leo keskittyi paremmin. Itsehän ei tosiaan paimennuksesta juuri mitään tiedä, mutta uskon Kaisaa, kun hän sanoo, että Leosta voisi saada ihan kelpo paimenen, mutta ei mitään kisatykkiä. Jos Leksa saadaan rekisteröityä oikeaksi bordercollieksi, niin sillä ei välttämättä ole niin kovin paljon annettavaa paimennusmaailmalle. Mutta harrastuskoirana sillä on kyllä ihan erinomaiset ominaisuudet.

Seuraavaksi olisi sitten ohjelmassa luustokuvat, silmäpeilaus ja DNA-tunnisteen hankkiminen. Kaikenmaailman auto-ongelmien ja niihin menneiden rahojen vuoksi minun täytyy siirtää eläinlääkärireissu lokakuulle. Mutta jos Leo on terve, niin yritän saada lokakuun aikana vielä kahdelta ulkomuototuomarilta lausunnon, että Leo näyttää bordercollielta. Kun nämä kaikki on kasassa, voin lähettää Kennelliitolle hakemuksen rotuunotosta. Eli kyllä tässä on vielä aika monta kohtaa, missä homma voi karahtaa kiville. Elämme siis jännittäviä aikoja.

Leksa kesälomalla

SPeKL:n ryhmäkatselmus 2016

Tämän vuoden katselmus järjestettiin Tampereella ja tapahtuman nimi oli Vainun varassa 2016. Yleensä näissä katselmuksissa tehdään semmonen 14 – 15 tunnin päivä, joka koettelee osallistujia aika tavalla sekä fyysisesti että henkisesti. Tänä vuonna oli kuitenkin päätetty toimia toisin, eli jättää aikaa ja voimia myös yhdessäololle. Ei ollenkaan huono idea, koska aika harvoin on noin paljon harrastajia paikalla ympäri Suomea. Illanvietosta sanottakoon vaikka, että tuli käytyä saunassa ja uimassa 😉

Viikonloppu alkoi perjantai-iltana pienellä rastitehtävällä, jossa testattiin ryhmän taitoja monipuolisesti. Tai no, ensimmäinen rasti oli semmonen, että ryhmästä otettiin yhteiskuva:

Illan ohjelmassa oli muun muassa ensiapurasti, hajutunnistus ihmisille, pallonheittoa ämpäriin ja karttapalojen yhdistämistä. Koirien sosiaalisuutta mitattiin sillä, että ne kulkivat mukana koko ajan ja muitakin ryhmiä ohitettiin monessa paikassa. Kun ihmiset suorittivat tehtäviä, koirat makoilivat sivummalla. Aika kivasti oli siis saatu monta elementtiä yhdistettyä samaan. Rasteille joutui vähän suunnistamaankin, koska ne oli merkattu vaan karttaan.

Illalla oli ohjelmassa makkaranpaistoa ja suht aikainen nukkkumaanmeno. Lauantain ohjelma kun alkoi jo seitseman maissa aamupalalla. Sen jälkeen saimmekin ensimmäisen tehtävän.

Lauantain ensimmäinen tehtävä oli isompi etsintä. Samaan paikkaan tuli samaan aikaan kolme ryhmää ja jokaisesta ryhmästä maastoon laitettiin kaksi koirakkoa. Jokainen koirakko sai tarkistettavaksi pätkän tienvartta ja mahdollisesti polkua. Tehtävänannossa oli ilmeisesti ollut jonkinlainen informaatiokatkos tai väärinymmärrys, mikä kävi ilmi sunnuntaina tehtävän purussa. Meillä kaikki koirakot saivat ohjeet, että koirat on pidettävä koko ajan kytkettynä, mutta ilmeisesti näin ei olisi tarvinnut toimia. Niin tai näin, ehdin tarkastaa Leon kanssa tien ja polun vartta kolmen ja puolin tunnin aikana noin kilometrin verran. Hommaa hidasti kolme löytynyttä jälkeä, joita lähdimme jäljestelemään koirajohdon luvalla. Pari jälkeä meni hukkaan ja aikaa meni siihenkin, kun yritimme saada jatkettua jälkeä. Kun jälki ei löytynyt uudelleen, jatkoimme alkuperäisen tienvarren läpikäyntiä. Ajan loppuessa Leo oli hyvin kiinni jossain jäljessä, mutta jäljestäminen täytyi lopettaa ajan loppuessa. Sunnuntain purussa kävi ilmi, että mikään meidän löytämistä jäljistä ei ollut järjestäjien tekemä. Joko alueella oli ollut marjastajia tms tai sitten jäljestelimme hirviä koko aamupäivän. Nämä on niitä tilanteita, joista emme koskaan saa tietää, mitä jäljestimme. Alla kuva siitä, kun pidimme pienen huilitauon kesken etsinnän. Jos metsästä löytyy sohva, niin sehän on selvä tauon paikka 🙂

Kuva: Mikko Kaataja

Kun ajelimme tehtävän jälkeen johtopaikkaa kohti, niin mulla puhkesi autosta rengas. Ajoinkin sillä jonkin matkaa ennen kuin tuli tunne, että jotenkin auto rämisee liikaa ja kolot tuntuvat enemmän kuin yleensä. Onneksi järjestäjien puolesta saatiin paikalla ”Team Ahma” ja hallitunkki, joten matka pääsi jatkumaan vararenkaan kanssa. Vähän siinä jo hikoilutti, että mahtaako koko päivän aikataulu mennä pilalle tämän rengasrikon takia. Onneksi niin ei käynyt.

Tämän pitkän etsinnän jälkeen meillä oli lounas ja sen jälkeen seuraava tehtävä. Itse en ollut tässä tehtävässä mukana, mutta meidän joukkue hoiti homman hienosti. Meille annettiin tarkastettavaksi alue, josta piti ilmoittaa havainnot koiran reaktioita lukien. Joukkueemme koirakko löysi alueelta jäljen ja sai rastinpitäjältä luvan jäljestää sen loppuun oman alueemme ulkopuolelle. Tässä olikin tarkoituksena nimen omaan löytää sen jälki ja ajaa se loppuun alueen ulkopuolelle, kun lupa saadaan. Hienosti siis hoidettu! Meillä tällaisia tehtäviä harjoitellaankin ihan viikkoharjoituksissakin jonkin verran, mutta ainahan näitä saisi harjoitella enemmänkin.

Seuraava osoite oli Ideaparkin parkkipaikka. Siellä odotti seuraava kuvitteellinen tilanne: ”Ideaparkin tunneli täytetään vedellä maanantaina 29.8.2016. Tunneli on ollut epämääräisten ryhmien luvattomassa käytössä. Poliisilla ei ole resursseja tyhjentää tunnelia. Heillä on kuulemma tarpeeksi töitä viikonloppuna maanpäällisessä helvetissä. Poliisi epäilee, että tunnelissa on vielä henkilöitä, jotka vastustavat tunnelin täyttöä. He
voivat piilotella. Poliisi ei kuitenkaan usko, että he ovat väkivaltaisia, mutta heidät tulisi poistaa tunnelista mahdollisimman nopeasti. Tunnelissa on paljon tavaraa, ja poliisi toivoo, että mihinkään ei kosketa”. Ja sieltähän niitä sitten löytyi kaikenlaisesta irtaimistosta tehtyjä hökkeleitä ja muutama ihminen. Lämpötila oli noin viisi astetta plussalla ja ilmankosteus varmaan jotain 99 prosenttia. Taustalla soi Psyko-elokuvan tunnari tunnelmaa luomassa ja rekvisiittaan kuului myös pääkalloja ja irtokäsiä 😀 Tämä tehtävä oli siitäkin mukava, että kaikki koirat pääsivät hommiin. Luolastossa oli piiloja, jotka oli rakennettu jo pari viikkoa sitten, eikä niihin ollut sen jälkeen koskettu. Sitten oli piloja, joissa ei ollut ihmistä, mutta joita oli kosketeltu. Kahdessa piilossa oli ihminen ja lisäksi kahdessa paikassa oli myös ruumiin hajua. Ideana oli tässäkin se, että ohjaajan on luettava koiraansa ja luotettava koiran reaktioihin. Itse varmistelin aluksi Leon perässä oventauksia sun muuta. Mutta kun ensimmäinen ihminen oli löytynyt ja näin miten selvä ero reaktioissa oli verrattuna muihin kohtiin, niin luottokin löytyi. En varmistellut enää niin paljon ja uskoin Leksan hoitavan tilanteen. Tosi kiva tehtävä mun mielestä!

 

Kuva täältä

Meidän viimeinen tehtävä oli yleisörasti, joka kuuluu Katselmuksen ohjelmistoon vuosittain. Tälläkin kerralla oli tarkoitus kertoa pelastuskoiratoiminnasta ja järjestää näytöksiä. Tämän vuoden teemana oli Kennelliiton teemavuotta mukaillen ”lapsi ja koira”, joten näytöksessä oli mukana myös lapsia. Näytimme, miten koira löytää ihmiset ja ilmaisee löytönsä haukkumalla sekä toisena näytöksenä etsittävien ilmaiseminen rullailmaisulla. Leo näytti jälleen, miten koira löytää nurmikentältä kadonneelta pudonneen esineen. Kovasta tuulesta johtuen meidän ryhmämme ei voinut suorittaa vesistöetsintää, mutta meille keksittiin sitten muuta ekstraa. Näytösluontoisesti esitettiin, miten pelastuskoirat sietävät erilaisia häiriöitä ja pystyvät työskentelemään myös odottamattomissa tilanteissa. Ensimmäistä koirakkoa häiritsi innokas koiranulkoiluttaja, joka halusi tuoda oman koiransa morjenstamaan työskentelevää koiraa puoliväkisin. Toisella koirakolla oli haasteena juopunut henkilö, joka yritti partion mukaan kunnes kaatui maahan ja menetti tajuntansa. Siitä tulikin sitten ensiaputehtävä. Kolmannen koirakon haasteena oli väkisinrapsuttaja, joka suorastaan juoksi paikalle huutaen ”IIIIIhana koira, saako sitä rapsuttaa!” ja oli siinä vaiheessa jo kyykyssä koiran vieressä rapsutellen ja jutellen. Pienellä pakolla rapsuttaja saatiin ajettua pois ja koira pääsi jatkamaan hommiaan. Kaiken kaikkiaan hauska rasti tämäkin ja varmasti yleisökin tykkäsi. Kaikki osalliset olivat ainakin tunteella mukana. Meidän joukkue sai erikoismaininnan siitä, että koiramme antoivat oman panoksensa näytökseen tekemällä yhteensä kolme pissaa ja yhden kakan 😀

Tarkempi selonteko rastiselostuksineen ja kuvineen löytyy täältä. Meidän joukkue on mukavasti edustettuna kuvissa 🙂 Oli kyllä taas mukava ja opettavainen reissu. Tänä vuonna olimme ensimmäistä kertaa mukana kokonaisella oman yhdistyksen joukkueella ja yhteistyö sujui mielestäni hienosti. Tehtävillä meillä oli pääasiassa aika varma olo, emmekään ainakaan tiedä mokanneemme missään kohtaa pahemmin. Ja pakko kyllä taas kehua omaa Leksaa, jonka kanssa reissaaminen on rentoa ja mukavaa. On se kyllä hieno kaveri ❤

 

Jälkikoe, paimennus ja pentukurssi

Nyt en enää edes yritä valehdella, että olisin vähentänyt harrastukseen käytettyjä tunteja. Pötypuhetta. Kaiken aikaa on jotain tekemistä siihen malliin, ettei ehdi kaupassa käydä tai kämppää siivota. Nukkuminenkin on jäänyt näin kesällä vähän vähemmälle. Muttakun se on tämä harrastelu niin siistiä. Leon kanssa on lähestulkoon aina kiva tehdä mitä vaan, se on vaan niin huippu. Jäynän kanssa on kiva tehdä, koska myös se on huippu ja elämänkaaren tässä vaiheessa edistyminen on niin valtavaa. Viivin kanssa on kiva tehdä, koska se on niin innoissaan kaikesta yhdessä tekemisestä.

Kävin Leon kanssa yrittämässä jäljen loppukokeen päiväosuutta. Harjoitusjälkihän meni hyvin, joten lähdin kokeeseen luottavaisin mielin. Olin kyllä hieman yllättynyt, kun Leo posotti esineistä yli ilman mitään näkyvää reaktiota. Keräsin kaksi sukkaa ja neljä jälkikreppiä mukaan jäljeltä, Leo ei niistä ollut kiinnostunut. Hautovassa ja lämpimässä ilmassa jäljestäminen oli Leksalle selvästi raskasta. Juotin sille kyllä moneen kertaan Hyla-maitoa ja pari kertaa Leo lähti itse jäljeltä muutaman metrin päähän ojaan vilvoittelemaan. Annoin sen mennä. Vähän aikaa loiskuteltuaan Leo lähti itse uudelleen jäljelle ja pääsimmekin melkein loppuun saakka. Arviolta 1800 metrin kohdalla ylitimme yhden kyyn. Itse melkein astuin sen päälle, Leo oli sen yli jo kävellyt. Hieman huolestutti, että onko käärme päässyt puremaan koiraa. Leo ei kyllä ollut päästänyt mitään ääntä, enkä nopeassa tarkastelussa löytänyt koirasta mitään turvonnutta kohtaa. Jatkoimme eteenpäin. Noin 1900 metrin kohdalla jälki meni läheltä asvalttitietä ja Leo meni tielle saakka. Siellä se haisteli ympäriinsä ja tien pientareita. Mietin siinä vähän, että aika erikoista, jos jälki on laitettu menemään ison tien yli. Leo ei tuntunut löytävän jälkeä sieltä tien toiselta puolelta. Jonkin aikaa harhailimme ja Leo etsi jälkeä. Lopulta tulimme lähelle halkopinoja, joiden vieressä joku isäntä lastasi halkoja auton peräkärrylle. Totesin, että jälki ei todennäköisesti mene siellä. Tiesin, että olemme ihan lähellä loppua, taskussa oli ne kaksi sukkaa ja neljä jälkikreppiä. Mietin siinä, että jos löydämme sen jäljen lopussa olevan ihmisen, niin mahdammeko päästä kokeesta läpi. Oikeita esineitä ei ollut tarpeeksi, tosin jäljeltä löytyneitä esineitä kuitenkin. Ajattelin pitää pienen tuumaustauon ja juottaa koiraa (ja tarkistaa Leksan kolmannen kerran sen käärmeenpureman varalta). Tauosta ei vaan tullut oikein mitään, kun ympärillämme pyöri valtava paarmapilvi. Leo ei halunnut pötkötellä paarmojen syötävänä ja kyllä siinä itselläkin oli jo aika hiki. Ja ehkä vähän harmitti muutenkin. Päätin jättää kokeen siihen, vaikka tiesin meidän olevan lähellä maalimiestä. Ja pystyin aika hyvin arvaamaan suunnankin, mistä maalimies voisi löytyä. Leo oli kuitenkin aika läkähdyksissä, enkä halunnut puskea sitä loppuun ”turhaan”, jos koe ei menisi kuitenkaan läpi. Lisäksi huolestutti sekin, että jos se kyy sitten kuitenkin pääsi puremaan Leksaa. Vaikka missään kohdassa ei kyllä näkynyt mitään turvotusta siinäkään vaiheessa. Tämän päätöksen myötä meillä meni sitten loppukoe vanhaksi (koska se oli suoritettu vain puoliksi) ja yritämme seuraavaksi jäljen peruskoetta. Testaaja vähän harmitteli päätöstäni, hän olisi kuulemma päästänyt meidät läpi niillä jäljeltä löytyneillä esineillä, mitä meillä oli. Tämän kokeen myötä saimme esiin myös ongelman, jonka luulin olevan jo selätetty: esineet. Moneen vuoteen Leo ei ole jättänyt esineitä ilmaisematta, mutta kokeessa se sen teki. Ja sen jälkeen olen tehnyt pari jälkeä, joilla on ollut paljon esineitä. Leo ilmaisee kankaiset esineet, mutta ei pieniä ja/tai kovasta materiaalista olevia. Teen nyt jokusen jäljen, joissa tiedän esineiden paikan ja pääsen huomauttamaan ilmaisematta jättämisestä. Luulisin, että asia korjaantuu suht helposti. Eilen Leo ainakin ilmaisi jäljen loppupäässä olevat kovatkin pikkuesineet, kun alkupäässä en päästynyt sitä ohittamaan esineitä. Ehkä muissakin asioissa näkyvä pieni porsastelu näkyy nyt sitten jäljellä näin.

Leon porsastelusta sitten muutama sananen. En tiedä, olenko vaan lepsuillut Leon kanssa itse, vai onko sillä menossa joku protestointikausi. Ehkä Leksaa potuttaa, kun treenaan Jäynän kanssa enemmän ja hän jää vähemmälle huomiolle. Tai sitten Leo vaan omasta mielestää lähestyy sitä ikää, jolloin koira saa tehdä mitä itse haluaa 😉 Ovista ei ole esimerkiksi ikinä saanut mennä ilman lupaa, mutta nykyään Leo yrittää välillä suorastaan auttaa minua oven avaamisessa työntämällä sitä kuonolla. Olen joutunut oikein vetämään oven kiinni herran naaman edestä muutaman kerran. Pöydille ei voi jättää ruokaa Leon kanssa samaan tilaan, tuo porsas yrittää varastaa ne pöydältä. Leo ei ole ikinä ottanut pöydältä mitään. Ennen. Tokossa Leo on välillä sitä mieltä, että hän voi yrittää varastaa lelua kädestäni siinä kohdassa, kun hänen mielestään olisi hyvä aika palkata. Melkoinen röyhkimys! Ja nyt tuo esineiden ohittaminen jäljellä ”koska mä voin”. Herra lerppakorva taitaa olla pienen kurinpalautukset tarpeessa vähän joka asiassa. Täytyy kai ottaa hetkellisesti melkoinen natsilinja sen kanssa. Sikailua ei siedetä, mutta hyvällä käytöksellä saa haluamansa.

Paimennuksesta sitten. Olin Jäynän kanssa Myytin paimennusviikonlopussa Liedossa Koirataidossa. Jäynä syttyi lampaille jo ainakin jossain määrin. Ei kuitenkaan ihan palavalla intohimolla suhtautunut vielä asiaan, koska hankalan kohdan tullen Jäynän mielestä oli olemassa sekin vaihtoehto, että voi vaikka maistella vähän lampaiden kakkaa. Jotakin ajatusta Jäynällä kuitenkin oli ja pääsimme tekemään jo sitä lamapaiden kiertämistä oikealle ja vasemmalle, kesken kaaren pysäyttämistä (mikä sinänsä oli vähän hankalaa, koska Jäynällä ei ole olemassa vielä kunnon pysäytyskäskyä) ja jotain pieniä ajamisen alkeita. Yhdessä vaiheessa Jäynä kokeili vähän lampaita kohti hyökäämistä ja sille kerrottiin heti, että se ei ole ookoo. Kun ”opettajan” paimennussauva heilahti varoittavasti, Jäynä katsoi parhaaksi tulla luokseni ja tarjota sivulletuloa 😀 Se on aina varma valinta, jos ei oikein tiedä, mitä häneltä halutaan. Leokin pääsi kokeilemaan paimennusta yhden kerran ja se kyllä niin muisti, mistä on kyse. Katse kiinnittyi lampaisiin välittömästi, kun Leo sai ne näkyviinsä. Aika hektisesti homma alkoikin, enkä taaskaan saanut Leksaa kuriin. Kaisa tulikin auttamaan ja hänen kanssaan Leo meni kuin unelma. Pari kertaa Kaisa huomautti, että hän määrää suunnan ja vauhdin. Sen jälkeen Leo olikin, että ”okei, sä näköjään tiedät, mitä sä oot tekemässä”. Kaisan mielestä Leolla on paimennuspalikat hyvinkin kohdillaan, minulla ei niinkään. Sen tiesin kyllä jo ennestäänkin. Tammikuisen terveen selkäkuvan ja Kaisan mielipiteen kautta minulla virisi kuitenkin taas ajatus siitä rotuunotosta. Ajatus, jonka olen jo monta vuotta sitten haudannut. Pari kasvattajaa on kuitenkin tässä vuosien varrella ollut sitä mieltä, että Leksalla voisi olla jotain annettavaa jalostuksellisesti. Tämän asian kanssa on pikkuhiljaa sellainen ”nyt tai ei koskaan” -tilanne, koska Leo on jo 7-vuotias. Voi olla, että hoidan tämän asian nyt. Tänä syksynä.

Pentukurssista sitten. Ilmoitin Jäynän pentukurssille, että se oppisi treenaamaan myös silloin, kun paikalla on kavereita ja muutenkin häiriötä. Kurssin aikana on käynyt epämiellyttävän selväksi, että nämä häiriöt tulivat tosiaan tarpeeseen. Jäynä kiihtyy ihan älyttömästi siitä, kun joku muu tekee luoksetuloa. En edes tiedä, haluaako Jäynä mennä se kutsuvan ihmisen vai juoksevan koiran luo. Kurssilla on otettu jokaisella kerralla lopuksi luoksetuloja ja nyt Jäynä kiihtyy jo siinä kohdassa, kun hommaa valmistellaan. Muutamalla viimekerralla onkin tehty niin, että Jäynä tekee luoksetulonsa ensin ja vien Jäykyn sen jälkeen autoon. Siinä ei auta namittelut eikä nurkan taakse menemiset, Jäynä tahtoo luoksetulemaan. Ihan turha siis kiihdyttää minua ja Jäynää siinä tilanteessa yhtään enempää. Täytynee siis treenata tätä jossain vaiheessa niin, että joku muu tekee luoksetuloa ja me menemme katsomaan sitä aluksi kilometrin päästä. Ja kun homma sujuu sillä etäisyydellä, siirrymme 900 metrin päähän. Tai jotain. Muuten olemme pentukurssin aikana edenneet joissain asiossa jonkin verran ja jotkut hommat ovat menneet takapakkia. Jäynä ei vaan jaksa keskittyä koko tuntia kerrallaan (eikä tuon ikäisen tarvitsekaan), joten minun pitäisi vaan tulla paikalle ehkä ensimmäiseksi viideksi minuutiksi ja viedä Jäynä sen jälkeen autoon. Siitä, että annan sen huomion herpaantua ja kontaktin tippua, on vaan haittaa. Että hyvähän se on olla jälkiviisas 😉 Kurssia olisi vielä muutama kerta jäljellä, mutta emme pääse ilmeisesti viimeisille kerroille ollenkaan. Mutta hyödyllinen kurssi meille sinänsä, eipä pääse pissi nousemaan hattuun. Jäynästä tuntuu kasvaneen viimeisen kuukauden aikana muutenkin teini-ikäinen. Se ei ole enää se yllättävän helppo ja reipas pikkupentu, vaan hieman omapäinen ajoittain mörköilevä teini, jonka tunnetila saattaa heitellä päivän mittaan laidasta laitaan. Sain sen kutsuttua pari viikkoa sitten luokseni, vaikka jonkin matkan päässä juoksi kissa. Eilen Jäynä valitsi luoksetulon, vaikka läheisestä vadelmapuskasta nousi yllättäen ihminen. Toisena hetkenä taas en saa Jäynän huomiota millään, koska jossain näkymättömissä pitkän matkan päässä haukkuu koira. Ja vaikka Jäynä jo lopetti vasten hyppimisen ja käsien puremisen melkein kokonaan, niin nyt se riehaantuu välillä melkein pikkupennun mittakaavan hepulointiin. Ja koska Jäynä painaa jo yli 20 kiloa, niin sitä on kiva ottaa kopiksi, kun se oikein innostuu loikkimaan 😀 On kyllä mielenkiintoista seurata Jäynäsen kehittymistä pennusta aikuiseksi koiraksi, koska edellisestä kerrasta on aikaa kymmenkunta vuotta.

Pallokooma