Nytkö se kadonnut motivaatio löytyi?

En ole tainnut itsekään ymmärtää, miten koville Leon menettäminen kaksi vuotta sitten otti. Muistan kyllä, kun yritin jatkaa tokoa/tottistelua Jäynän kanssa Leon kuoleman jälkeen. Ensimmäisellä yrityksellä en päässyt edes kentälle saakka, kun itku tuli jo kentän laidalla. En vaan pystynyt 😦 Puolipakolla kuitenkin puskin eteenpäin, vaikka se tekemisen ilo puuttui. Jäynän kanssa tekeminen tuntui muka vääränlaiselta, koska se ei ollut Leo. Jotenkin se huono vire ja mieliala taisi jäädä mulle päälle ja ehkä sen takia en ole päässyt Jäynän kanssa ihan siihen oikeaan mielentilaan itse. Ja sen takia koko tottistelu on tökkinyt.

Mutta nyt kevään ja kesän aikana olen tsempannut 🙂 Hiljalleen onnistumisten kautta Jäynän kanssa tottistelu on hetkittäin tuntunut jo ihan mukavalta. Viikonloppuna olin pitkästä aikaa ihan uudella kouluttajalla ja nyt tuntuu, että joku lukko lopulta aukesi. Hanna Närhi sai mut näkemään ne hyvät jutut meidän tekemisessä ja ehkäpä hänen positiivisuutensa vaan tarttui. Vaikeat ja monimutkaiset asiat tuntuu nyt yhtäkkiä yksinkertaisemmilta ja Jäynä entistäkin hienommalta koiralta ❤ Sain viikonlopun leiriltä kaikkiin meidän harrastuslajeihin uutta intoa ja lisäksi pieni kipinä syttyi uuteenkin lajiin, kun päästiin kokeilemaan vesipelastusta 🙂

Kuva: Pauliina Havo

Jos ja kun jossain lajissa tulee jatkossa hankalalta tuntuvia pattitilanteita, niin tiedän nyt ainakin yhden kouluttajan, joka toimii mulle ja Jäynälle 🙂 Voi olla, että olen jossain leirin jälkeisessä honeymoon-tilassa, mutta nyt tosiaan tuntuu, että joku pitkään kadoksissa ollut tunne löytyi ❤

80/20 ja mukavuusalueita

Yhdistyksemme järjesti omille jäsenilleen koulutusviikonlopun aiheella: Ulkopuolinen kouluttaja + mitä haluat itse treenata. Tai suunnilleen tämä oli alkutieto. Homma meni kuitenkin aika paljon niin, että osallistujat toimittivat kouluttajalle etukäteen listan asioista, mitä haluaa treenata ja miksi. Näistä viesteistä kouluttaja oli tehnyt meille sopivan kokonaisuuden. Kaikki eivät ehkä saaneet juuri sellaista treeniä, mitä olivat toivoneet ja se oli varmasti hyvä asia. Muutenkin meitä ”ravisteltiin” viikonlopun aikana vähän oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Treenattiin myös sellaisia asioita, jotka eivät välttämättä onnistu. Koska jos aina treenataan niin, että onnistutaan 100-prosenttisesti, niin silloin ei todennäköisesti opita mitään tai treenata sitä, mitä pitäisi. Se oppiminen tapahtuu silloin, kun kaikki ei mene putkeen. Kuitenkin noin 80 prosenttia treeneistä pitäisi olla niitä, että koira (ja ohjaaja) onnistuvat. Tällä teemalla sitten mentiin, eikä kukaan tosiaan onnistunut 100-prosenttisesti 🙂

Ensimmäisenä tehtiin harha-häiriö-teräväkulma -jälkitreeni. On sillä varmasti joku hienokin nimi, mutta sitä ei sanottu tai sitten en vaan muista. Alla kuva harjoituksesta. Jos et tiedä harjoitusta, niin älä edes yritä ymmärtää 😀 Joka tapauksessa kuvasta olisi ehkä hyvä ymmärtää, että toinen koirakko on S ja toinen P. Älä kiinnitä kuvassa keskellä oleviin kirjaimiin huomiota, niin huomaat, että tämä on aika looginen. Kummallakin on ajettavana siksakin muotoinen jälki, jota ajetaan pätkä vuorotellen. Jäljentekijät ovat jo tehneet harhat kävellessään toistensa jälkien yli. Kun koirakot ajavat jälkeä vuorotellen, joka toisessa kohdassa on pelkkä jäljentekijän harha ja joka toisessa isompi harha, kun toinen koirakko on siitä kohdasta jo oman pätkänsä ajanut.

Jäynän kanssa tämä harjoitus ei mennyt mitenkään täydellisesti. Se lähti hienosti liikkeelle ja ensimmäinen harha meni kohtuullisen hyvin. Mutta kun Jäynä huomasi, että jäljellä on toinenkin koirakko, sillä meni pasmat sekaisin. ”Kuka toi on, haluan mennä katsomaan”. Jäljestys ei oikein suju, jos koira seisoo takajaloillaan ja hyppii ilmaan 😀 Siinä sitten odottelin hieman, että Jäynä muistaisi sen jäljestämisen. Toinen pätkä meni sitten vähän sinne päin. Välillä seistiin takajaloilla ja välillä jäljestettiin muutama metri. En osaa sanoa, miten se reagoi harhaan, siinä oli niin kovin kaikenlaista hässäkkää. Kolmas pätkä meni siihen, että Jäynä haistoi jäljen merkkaamiseen käytetyn puussa olevan kuitunauhan ja oli tohkeissaan siitä. Nenä käväisi maassa ajoittain, mutta ajatus oli kyllä puussa. Mutta vaikka tämä treeni ei mennyt oppikirjan mukaisesti, sain paljon informaatiota meidän ongelmakohdista. Ajattelin, että Jäynä ei häiriintyisi toisesta koirakosta noin pahasti, koska eihän se häiriinny puistossa jäljestäessäkään autoista, pyöräilijöistä, kävelijöistä sun muista. Mutta onhan se tietysti eri asia, jos ympärillä on hälinää koko ajan verrattuna siihen, että muutoin aika tyhjässä metsässä onkin yhtäkkiä joku ihminen ja koira pönöttämässä. Täytyy siis harjoitella sitä, että metsässäkin voi olla häiriöitä 🙂 Ja lisäksi joka paikassa pitää harjoitella koirahäiriöitä, koska ne on Jäynälle hankalia. Lisäksi Jäynän kanssa täytyy miettiä, miten jäljen merkkaa, koska se haistaa puihin laitetut merkit. Tämän tiesin kyllä jo ennestäänkin, enkä ole käyttänyt Jäynän jälkiä merkatessa enää hetkeen mitään liian isoja ja haisevia merkkejä. Sanoisin, että tämä on aika pitkälti itseaiheutettua, koska piilottelen Jäynälle esineitä maahan ja puuhun ja kivien päälle ja mitä nyt vaan keksin. En vaan suostu myöntämään, että kaikenlaisiin esineisiin reagoiminen, olivatpa ne missä vaan, olisi huono asia. Tämä täytyy vaan tiedostaa, jos Jäynälle tarvitsee tehdä maastoon merkattuja jälkiä.

Toisena treeninä suurin osa koirakoista teki sellaisen ison treenin, jossa ensin löydetään iso esine ilmavainulla (esim. reppu). Siitä esineeltä nostetaan jälki ja lähdetään jäljestämään. Sitten jäljestäessä koira saa ilmavainun jäljen päässä olevasta ihmisestä ja sen pitäisi vaihtaa ilmavainuun ja löytää etsittävä. Alla karkea kuva treenistä:

Tarkoitus on siis lähestyä koiran kanssa tuulen alapuolelta reppua. Kun reppu on löytynyt, jäljen päähän kävellyt ihminen on laittanut puuhun merkin muutaman metrin päähän repusta, että tiedämme, mihin jälki lähtee repulta. Koiran pitäisi tietysti osata nostaa jälki ilman apuja ja lähteä oikeaan suuntaan (eikä tuonne takajäljelle, mistä reppu on tuotu). Mutta koska treeneissä ei ollut ne kaikkein kokeneimmat koirat, niin tällä varmistettiin treenin onnistuminen. Jäljestäessä tuuli sitten tuo jäljen lopussa olevan ihmisen hajun ja koiran pitäisi lähteä ilmavainulla ihmisen luo.

Jäynän kanssa tämä treeni meni aika hyvin. Etsimme tyhjää aluetta aluksi reilu puolisen tuntia. Sitten siirryimme tarkoituksella sinne alueelle, johon tuulen pitäisi tuoda repun haju. Ja hienosti Jäynä lähti repulle nenä pystyssä. En oikein tiennyt etukäteen, mitä Jäynä tekee repulle, koska pienemmät esineet Jäynä tuo minulle ja jäljellä Jäynä ilmaisee esineet menemällä maahan. Nyt sillä oli myös ilmaisurulla kaulassa, joten mietin sitäkin vaihtoehtoa, että Jäynä voisi ehkä jopa ottaa sen suuhunsa, kun ei saa reppua tuotua. Kun Jäynä sitten löysi repun, se haisteli reppua vähäsen ja meni maahan. Ei ollenkaan huono ratkaisu sekään. Tosin tällainen esineilmaisu edellyttää sitä, että näen koiran. Että ehkä tähän täytyy myöhemmin keksiä joku muu ratkaisu. Noh, repulta sitten lähdettiin jäljestämään. Jäynä löysi jäljen ja lähti menemään sitä hienosti. Kunnes jostain syystä iski ilmeisesti joku epävarmuus, tai jotain muuta tapahtui, koska Jäynä päätti pysähtyä syömään mustikoita ja variksenmarjoja. Odottelin vähän aikaa, jospa se itse jatkaisi. Mutta koska marjat näyttivät maistuvan vaan koko ajan paremmin, keskeytin herkutteluhetken ja muistutin, että meillä oli tässä tämmönen jälkikin olemassa. Parin kehotuksen jälkeen Jäynä jatkoi jäljestämistä. Kun tultiin siihen kohtaan, mihin tuuli toi jäljen päässä olevan ihmisen hajun, Jäynän pää nousi. Se nosteli nenää tuulta vasten ja korvat meni siihen asentoon, kun ne sillä menee ihmisen haistaessa. Siinä Jäynä muutaman kerran nosti nenän ja laittoi korvat lättänäksi. Sitten se haistoi jälkeä ja taas ilmaa. Tätä Jäynä toisti muutaman kerran ja päätti sitten jatkaa jäljestystä. Menimme sitten loppuun jäljestäen. Loppupäässä Jäynä meni mielestäni vähän sekä ilma- että maavainulla, mutta sieltä se ihminen joka tapauksessa löytyi. Jäynällä ei ole ollut ennemmin jäljen päässä ihmistä ja olihan tämä muutenkin aika erilainen treeni kuin mitä olemme tehneet. Ehkä näiden muuttujien vuoksi Jäynä ei oikein muistanut sitä rullailmaisua. Ihminen sitten antoi Jäynälle sen kaulassa olevan rullan ja samalla minä pyysin tuomaan sen. Ilmaisun loppu menikin sitten ihan mallikkaasti, kun tuosta alusta vaan päästiin eteenpäin.

Piilossa kuusen juurella

Sitten harjoituksen huomiot ja jälkipuinti 🙂 Jäynä reagoi esineisiin ja osaa ainakin jollain tavalla ilmaista ne. Jäynä osaa myös etsiä jälkeä ja lähteä itsenäisesti ajamaan sitä. Tuosta marjojen syönnistä en nyt oikein tiedä, johtuiko se liian vähäisestä jälkimotivaatiosta vai oliko se vain jotain sijaistoimintoa, kun tilanne oli Jäynälle uusi. En nyt kuitenkaan lähde analysoimaan sitä puhki. Puutumme asiaan, jos tuo toistuu. Jäynä osaa ajaa jälkeä silloinkin, kun minä en tiedä, missä jälki menee. Eli se osaa siis jäljestää 🙂 Se ei näköjään kovin helpolla jätä jälkeä, vaikka saisi etsittävästä hajun kesken jäljestämisen. Jos olisin vähän tukenut ja kehunut sitä siinä kohdassa, kun se selvästi sai hajun ihmisestä, se olisi varmasi mennyt. Mutta halusin katsoa, miten Jäynä itse tilanteen ratkaisee. En ole tähänkään pettynyt, koska tässä vaiheessa koulutusta olen aika tyytyväinen, että Jäynä haluaa pitää jäljestä huolta, eikä jätä sitä kovin helpolla. Myöhemmin voimme harjoitella lisää tuota, että vaihdetaan ilmavainusta jälkeen ja jäljestä ilmavainuun. Koulutuksen tässä vaiheessa haluaisin kuitenkin opettaa ensin sen, että kun jäljestetään, niin sitä jälkeä ei saa jättää. Voi olla, että menen tässä metsään ja minun pitäisi vahvistaa enemmän sitä, että Jäynä vaihtaisi ilmaivainuun. Mutta ehkä minussa asuu sisälläni pienenpieni insinööri, kun haluan opettaa nämä asiat aluksi erikseen vahvoiksi ja sitten vasta yhdistää. En osaa olla myöskään huolissani siitä, että ilmaisu ei sujunut lopuksi ihan oppikirjan mukaan. Uskoisin, että kunhan vaan harjoittelemme ilmaisua lisää ja saamme sen riittävän vahvaksi, se sujuu varmemmin erilaisissa tilanteissa. Jäynä ei vaan osaa asiaa vielä riittävän hyvin. Paria kauneusvirhettä lukuun ottamatta meidän harjoitus meni kuitenkin minun mielestäni hyvin. Sain huomata, että olen jarrutellut Jäynää ihan liikaa, sen kanssa voisi tehdä jo paljon paljon vaikeampiakin juttuja, kuin mitä uskallan kokeilla. Kouluttajalle siis kiitos, että hän vei minut pois omalta mukavuusalueeltani 🙂

Kun nyt sitten sain huomata, että voimme edetä treeneissä reilusti, niin alkuviikon hakutreeneissä niin tehtiin. Maanantaina oltiin pihapiirissä ja Jäynä sai harjoitella rullailmaisua melkein umpipiiloilla. Maalit olivat niin, että ovi oli esimerkiksi raollaan ja Jäynä näki ihmisen ovenraosta, mutta ei päässyt ihan kosketusetäisyydelle. Nämä meni aika hyvin, ihan vähäsen jouduin auttamaan siinä, kun Jäynä otti kyllä rullan suuhunsa, mutta jäi vähän miettimään, että toisiko rullan minulle vai pitäisikö sitä sittenkin kokeilla yrittää ottaa lähempänä ihmistä. Autoin siis siinä, että pyysin tuomaan rullan. Pari piiloa oli niin, että Jäynä pääsi ihmisen luo ihan perille saakka ja niissä ilmaisuissa ei ollut mitään ongelmaa. Näyttäisi siis siltä, että uusissa tilanteissa Jäynä saattaa tarvita vielä vähän apua/vahvistusta, mutta nämä ”perusilmaisut” toimivat, vaikka ympäristö ei olekaan se tavallinen metsä. Tiistain PK-hakutreeneissä tehtiin jo pari valmistakin suoraa pistoa noin 25 metriä syvinä. Pidemmät pistot onnistuvat myös, jos Jäynälle näytetään, että sinne metsään meni joku. Enää emme vie Jäynän kanssa ihmistä perille saakka, saatamme vaan vähän matkaa. Olemme tehneet kuitenkin niin, että Jäynää ei lähetetä pistolle siitä kohdasta, mistä ihminen meni, vaan etenemme hieman keskilinjalla ja lähetän siitä. Ihminen siis menee piilolle vähän L-mallisesti. Ajatuksena siis on, että Jäynä menee pistolle sillä mielikuvalla, että sinne meni joku, mutta etsisi kuitenkin ilmavainulla ihmisen. Tämä tuntuisi toimivan ainakin tällä hetkellä. Olen aika vahvasti haamuja ja ääniapuja vastaan, enkä ole niihin suostunut, vaikka pari kertaa niitä on yritetty minulle ehdottaa 😀 Tiedä sitten, olenko vain jääräpäinen, koska PK-haku lajina ei ole minulle kovin tuttu. Mutta kantavana ajatuksena minulla ainakin yrittää olla, että pelaisimme mielikuvilla ja ilmaivainulla. Ilmaisut näissä pistohommissa sujuivat jälleen erinomaisesti, kuten ne ovat pääasiassa toimineetkin. Tällainen metsässä etsiminen on kuitenkin Jäynälle sitä tuttua juttua, vaikka samalla opetellaankin sitä, että pitäisi mennä suoraan, eikä juosta Jäynälle luontaisia ympyröitä.

Viimeviikolla käväisimme Jäynän kanssa myös tottistelemassa. Treenien teemana oli paukkujen kuuntelu, eli ampuminen. Jäynä teki sivulletuloja ja sivulla istumisia, leikkimistä ja paikkamakuuta paukkuja kuunnellen. Jäynä ei millään tavalla paineistu paukuista, mutta kääntää kyllä päänsä äänen suuntaan ehkä puoleksi sekunniksi. Mielestäni se on ihan luonnollinen reaktio, koska ääni ei ole Jäynälle vielä kovin tuttu. Se on kyllä kuullut pauketta paljonkin, koska käymme aika usein lenkillä ampumaradan lähellä. Mutta näin treenatessa se ei ole tainnut kuulla ampumista aikaisemmin kuin ehkä kerran tai kahdesti. Luulisin, että tuo pieni huomion herpaantuminen katoaa, kun asiaa vaan treenataan lisää. Paikkamakuussakin Jäynä vaan vilkaisi äänen suuntaan, mutta ei edes ajatellut nousevansa, tai mitään. Että treeniä vaan lisää tässäkin asiassa 🙂

Ja ettei Viivi unohtuisi, niin vähän myös sen kuulumisia. Viivi voi edelleen hyvin ja porskuttaa 🙂 Vaikka se on jo 14-vuotias, niin sen täytyy saada riittävästi lenkkiä ja/tai aktivointia. Sen riittävä on toki vähemmän kuin Jäynällä, mutta ihan pelkkää sohvakoiran elämää Viivi ei voi viettää. Tässä tuli nyt muutama päivä vähän huonommalla lenkityksellä, niin johan alkoi näkyä kaikenlaisia lieveilmiöitä. Viivi on vähäsen ylikierroksilla koko ajan ja sitä myötä joissakin tilanteissa aika rasittava. Tiistaina otin vähän aikaa Viivin kanssa ja vein sitä pienelle lenkille ihan kahdestaan. Illalla piilottelin myös Viiville ja Jäynälle lelua asunnossani. Sen jälkeen mummeli nukkui tyytyväisenä, eikä edes suunnitellut mitään koiruuksia ❤ On se vaan melkoinen persoona ja todellakin tietää, millä asioilla minulta saa huomiota ja mitkä on ne minun ”triggerit”, joilla saa aikaan toimintaa. Se on vaan niin ovela (tai minä tyhmä), että huomaan vasta jälkeenpäin, että taas se perhana vedätti mua 😀

Mummo uuden JumppaPomppansa kanssa

Treenaamista ja koiran huoltoa

Jäynän kanssa on taas treenailtu hakujuttuja (mutta ei edelleenkään juuri sitä tottista…). Kotosalla on tehty pitoharjoituksia ahkerasti joka päivä ja metallikapulakin pysyy suussa, vaikka vähäsen tönin sitä. Pysyy myös, vaikka otan kapulasta kiinni ja vedän. Irti päästetään vasta käskystä. Hyvä me 🙂 Ehkäpä näiden harjoitusten myötä oma varmuus asian sujumisesta on lisääntynyt. Viimeisimmät rullatreenit olivat selvä parannus pariin edelliseen, kun minä keskityin ja olin rauhassa. Jäynälläkin pysyi rulla suussa, vaikka se yritti hypätä rullan kanssa puupinon yli siinä onnistumatta. Autoin sitten vähän kutsumalla siellä puupinon päässä, että Jäynä ymmärsi kiertää. Hyvin meni siis pienestä vastustuksesta huolimatta. Ehkä näissä uskaltaisi nyt lisätä vaikeusastetta vähäsen, että ei jäädä junnaamaan samaan vaiheeseen liian pitkästi. Jospa uskaltaisi kokeilla sen kiintorullan kanssa…

Pelastuskoirayhdistyksessämme pidetään hälytreenit kuukausittain. Treenit ovat pääasiassa hälykoirille ja jos niitä ei pääse paikalle, niin kokeita käyneille koirille. Käytännössä meillä on tällä hetkellä aika vähän hälykoiria, eli oikeastaan joka kerralla mukana on myös kokeita käyneitä koiria, jotka eivät ole vielä hälytasolla. Jäynän kanssa en vielä voi näihin treeneihin osallistua, koska ei olle käyty vielä missään kokeissa. Viimeksi kävi kuitenkin niin, että treeneissä oli tavallaan yksi koira liian vähän. Ja kun minulla oli koirat mukana autossa, niin Jäynä päätettiin ottaa mukaan. Hälytreeneissä siis koirakolle annetaan alue ja on olemassa tarina, mitä olemme etsimässä. Mietin vähän, että mitenköhän nyt Jäynän kanssa menisin, kun ei tullut edes niitä treenivermeitä mukaan. Ajattelin sitten, että katsotaan alue suht suunnitelmallisesti ja Jäynä on mukana vaan lenkkeilemässä. Yritän sitten tukea sitä, jos se näyttää reagoivan johonkin. Tällä tavalla jäljestimme kaksi jälkeä ja löysimme kaikki jäljellä olevat esineet 🙂 Ymmärtääkseni menimme molemmat jäljet myös oikeaan suuntaan, Jäynä kun kokeili molempia suuntia ja päätti sitten, kumpi on oikea. Toki tuossa lumihangessa näin itsekin, missä jälki menee, mutta ihan itse Jäynä ne jäljet löysi. Ja esineet. Yksi esine meillä jäi tien varteen, vaikka Jäynä selvästi kyllä näytti sen minulle. Kävin muka katsomassakin, mutta en nähnyt hirvitornin kylkeen kiinnitettyä sukkaa. Se oli kyllä omaa tyhmyyttä, Jäynä kun näytti parikin kertaa, että täällä olisi. Yritti myös vähän kiivetä sukkaa ottamaan. Olin siis huolimaton 😦 Muuten olin tyytyväinen treeniin, kyllä tuo Jäynä näyttää jo osaavaan yhtä ja toista. Itse en vaan vielä luota siihen riittävästi, enkä joka tilanteessa osaa myöskään lukea Jäynää riittävän hyvin. Tai ehkä se on vaan omaa epävarmuutta, kun siitä on jo aika monta vuotta, kun on viimeksi ollut etsimässä aloittelevan koiran kanssa. Kyllä näissä hommissa kokemus tuo varmuutta, kun on treenattu riittävän monenlaisia juttuja. Sitä oppii ajan kanssa tuntemaan sen oman koiransa ja sen eleet. Eli lisää treeniä vaan, niin ohjaajalle tulee varmuutta. Ja myös koiralle, että se osaa paikata omalla päättäväisyydellään ohjaajan osaamattomuutta 😉

Viikonloppuna meillä oli melkein vuosittaiset ja melkein perinteeksi muodostuneet lumietsintätreenit. Viime vuonna treenit jäi väliin, kun ei ollut riittävästi lunta. Nyt oli lunta ja kaivoimme ahkerina jopa viisi lumiluolaa. Koska en koe olevani lumiasioiden asiantuntija yhden viikonlopun mittaisen lumietsintäkoulutuksen jälkeen, testaamme jokaisen luolan seisomalla sen päällä ennen kuin treenit aloitetaan. Olisi aika kamalaa, jos joku luolista sortuisi kesken treenin. Se on kuitenkin otettu huomioon ja aina kun joku on luolassa piilossa, toinen ihminen on luolan lähettyvillä vahtimassa ja jokaisen luolan vieressä on myös lapio valmiina. Vaikka tällä tavalla ei ehkä saa ihan parasta mahdollista treeniä koiralle, niin turvallisuus on kuitenkin pääasia.

Ehdimme ottaa kolme kierrossa per koirakko. Ensimmäinen kierros meni lähinnä siihen, että jokainen koira sai käydä tutustumassa luoliin ja vähäsen tunkea lumipaakkujen läpi luolaan ihmisen luo. Tämän ensimmäisen kierroksen perusteella voitiin sitten suunnitella jokaiselle omaan tasoon sopiva treeni. Jäynällä ja minulla oli pieni etulyöntiasema, koska menimme treenipaikalle jo edellisena iltana Jannen kanssa ja kaivoimme kaksi luolaa valmiiksi. Jäynä ja Nano kävivät molemmat tutustumassa jo luoliin luvan kanssa ja välillä ihan pyytämättäkin 😀 Tulipa ainakin testattua, että luolaan mahtuu ihminen ja koira, kun Jäynä tuli katsomaan monta kertaa, mitä teen. Jäynä sai siis jo ensimmäisellä treenikierroksella mennä luolaan niin, että suu on kokonaan peitetty lumipaakuilla. Toisella kierroksella otettiin melkein samaa, ehkä vaan hieman tiiviimmin peitetyillä luolilla. Kolmas kierros oli niin, että jokaiselle koirakolle laitettiin vuorollaan yhteen luolaan ihminen ja sen luolan suu peitettiin kokonaan lumipaakuilla. Kahteen luolaan laitettiin suulle peitoksi lakanat ja ainakin yksi luolansuu peitettiin osittain. Jäynä taisi käydä katsomassa lakanoilla peitettyjä luolia hieman, mutta kun se sai hajun siitä oikeasta luolasta, niin se juoksi suoraan sisään. Kirjaimellisesti. Siis tuli juosten paikalle, eikä hidastanut pätkääkään. Laittoi vaan tassut eteen ja juoksi sisään. Maalimies oli onneksi vähän sivussa luolan suulta, muuten siinä olisi saattanut tulla pieni yhteentörmäys. Ei nyt ihan kokonaan sitä, miten voisi toivoa, mutta eipä Jäynällä ollut ainakaan minkään sortin epävarmuutta lumipaakkujen läpi tunkemisessa. Hauskaa näytti olevan 🙂 Kuten muillakin koirilla. Myös suurin osa ohjaajista viihtyi luolissa melko hyvin, tuo kun saattaa olla joillekin hieman ahdistavaa. Mennä lumiluolaan ja sen jälkeen luolan suu peitetään lumipaakuilla.

Jäynä sai siis uusia kokemuksia ja on se edelleen hieno nuorimies. Valtavalla ilolla se on mukana kaikessa, mitä tehdään. Myös Viivi pääsi kaivautumaan luolaan kerran ja kyllä sen häntä heilui vimmatusti. Tuntui menevän tuo homma vanhasta muistista 🙂

Viivin häntää ei edes erota, kun se heiluu niin kovasti 🙂

Koiran huollosta sitten. On myönnettävä, että olen turhan laiska lämmittelyn ja jäähdyttelyn suhteen 😦 Olen yrittänyt kiinnittää asiaan paremmin huomiota, mutta paremminkin sen voisin hoitaa. Ehkä osittain tästä saamattomuudesta johtuen Jäynällä on ollut vähän kaikenlaista lihasjumia. Käsittelyssä Jäynä käy noin joka toinen kuukausi ja jos aihetta löytyy, niin useammin. Osa selän jumituksista on saattanut johtua eturauhasvaivoista, mutta vajaa kuukausi sitten löytynyt niskan jumi ei voi johtua siitä. Jäynällä oli niskan, kaulan ja leuan alueella melko sitkeä jumitus, jota käsiteltiin pariinkin kertaan. Ilmeisesti niska on nyt parempi ja taisi tuo noutoesineen ojentaminenkin hieman suoristua näiden käsittelyjen myötä. Ilmeisesti tämä lihaskireys johtuu ainakin osittain eräästä liukastumisesta. Jäynä pomppi iloissaan (syytä en muista, koska syitä iloon on niin paljon), kun etujalan alla olikin yhtäkkiä jäätä ja jalka lähti alta. Jäynä pamautti leukansa jäähän aika kovasti, mutta jatkoi iloitsemistaan. Ajattelin siinä, että ei tainnut sattua kovin paljon. Mutta ehkä siinä kuitenkin vähän sattui. Näiltä nyt ei voi välttyä iloisen ja aktiivisen koiran kanssa. Ainakaan toistaiseksi en ole ollut huolestunut nikamalukoista ja lihasjumeista, koska eiköhän koirasta aina löydy jotain, kun se käydään läpi nenänpäästä hännänpäähän. Eri asia, jos joku sama kohta on aina jumissa. Tähän saakka ei ymmärtääkseni ole sellaista ollut 🙂 Sanoisin siis, että Jäynä on hyvin pitkälti terve iloinen koirapoika, jonka lämmittelyyn ja jäähdyttelyyn täytyy kiinnittää enemmän huomiota.

SPeKL:n ryhmäkatselmus 2016

Tämän vuoden katselmus järjestettiin Tampereella ja tapahtuman nimi oli Vainun varassa 2016. Yleensä näissä katselmuksissa tehdään semmonen 14 – 15 tunnin päivä, joka koettelee osallistujia aika tavalla sekä fyysisesti että henkisesti. Tänä vuonna oli kuitenkin päätetty toimia toisin, eli jättää aikaa ja voimia myös yhdessäololle. Ei ollenkaan huono idea, koska aika harvoin on noin paljon harrastajia paikalla ympäri Suomea. Illanvietosta sanottakoon vaikka, että tuli käytyä saunassa ja uimassa 😉

Viikonloppu alkoi perjantai-iltana pienellä rastitehtävällä, jossa testattiin ryhmän taitoja monipuolisesti. Tai no, ensimmäinen rasti oli semmonen, että ryhmästä otettiin yhteiskuva:

Illan ohjelmassa oli muun muassa ensiapurasti, hajutunnistus ihmisille, pallonheittoa ämpäriin ja karttapalojen yhdistämistä. Koirien sosiaalisuutta mitattiin sillä, että ne kulkivat mukana koko ajan ja muitakin ryhmiä ohitettiin monessa paikassa. Kun ihmiset suorittivat tehtäviä, koirat makoilivat sivummalla. Aika kivasti oli siis saatu monta elementtiä yhdistettyä samaan. Rasteille joutui vähän suunnistamaankin, koska ne oli merkattu vaan karttaan.

Illalla oli ohjelmassa makkaranpaistoa ja suht aikainen nukkkumaanmeno. Lauantain ohjelma kun alkoi jo seitseman maissa aamupalalla. Sen jälkeen saimmekin ensimmäisen tehtävän.

Lauantain ensimmäinen tehtävä oli isompi etsintä. Samaan paikkaan tuli samaan aikaan kolme ryhmää ja jokaisesta ryhmästä maastoon laitettiin kaksi koirakkoa. Jokainen koirakko sai tarkistettavaksi pätkän tienvartta ja mahdollisesti polkua. Tehtävänannossa oli ilmeisesti ollut jonkinlainen informaatiokatkos tai väärinymmärrys, mikä kävi ilmi sunnuntaina tehtävän purussa. Meillä kaikki koirakot saivat ohjeet, että koirat on pidettävä koko ajan kytkettynä, mutta ilmeisesti näin ei olisi tarvinnut toimia. Niin tai näin, ehdin tarkastaa Leon kanssa tien ja polun vartta kolmen ja puolin tunnin aikana noin kilometrin verran. Hommaa hidasti kolme löytynyttä jälkeä, joita lähdimme jäljestelemään koirajohdon luvalla. Pari jälkeä meni hukkaan ja aikaa meni siihenkin, kun yritimme saada jatkettua jälkeä. Kun jälki ei löytynyt uudelleen, jatkoimme alkuperäisen tienvarren läpikäyntiä. Ajan loppuessa Leo oli hyvin kiinni jossain jäljessä, mutta jäljestäminen täytyi lopettaa ajan loppuessa. Sunnuntain purussa kävi ilmi, että mikään meidän löytämistä jäljistä ei ollut järjestäjien tekemä. Joko alueella oli ollut marjastajia tms tai sitten jäljestelimme hirviä koko aamupäivän. Nämä on niitä tilanteita, joista emme koskaan saa tietää, mitä jäljestimme. Alla kuva siitä, kun pidimme pienen huilitauon kesken etsinnän. Jos metsästä löytyy sohva, niin sehän on selvä tauon paikka 🙂

Kuva: Mikko Kaataja

Kun ajelimme tehtävän jälkeen johtopaikkaa kohti, niin mulla puhkesi autosta rengas. Ajoinkin sillä jonkin matkaa ennen kuin tuli tunne, että jotenkin auto rämisee liikaa ja kolot tuntuvat enemmän kuin yleensä. Onneksi järjestäjien puolesta saatiin paikalla ”Team Ahma” ja hallitunkki, joten matka pääsi jatkumaan vararenkaan kanssa. Vähän siinä jo hikoilutti, että mahtaako koko päivän aikataulu mennä pilalle tämän rengasrikon takia. Onneksi niin ei käynyt.

Tämän pitkän etsinnän jälkeen meillä oli lounas ja sen jälkeen seuraava tehtävä. Itse en ollut tässä tehtävässä mukana, mutta meidän joukkue hoiti homman hienosti. Meille annettiin tarkastettavaksi alue, josta piti ilmoittaa havainnot koiran reaktioita lukien. Joukkueemme koirakko löysi alueelta jäljen ja sai rastinpitäjältä luvan jäljestää sen loppuun oman alueemme ulkopuolelle. Tässä olikin tarkoituksena nimen omaan löytää sen jälki ja ajaa se loppuun alueen ulkopuolelle, kun lupa saadaan. Hienosti siis hoidettu! Meillä tällaisia tehtäviä harjoitellaankin ihan viikkoharjoituksissakin jonkin verran, mutta ainahan näitä saisi harjoitella enemmänkin.

Seuraava osoite oli Ideaparkin parkkipaikka. Siellä odotti seuraava kuvitteellinen tilanne: ”Ideaparkin tunneli täytetään vedellä maanantaina 29.8.2016. Tunneli on ollut epämääräisten ryhmien luvattomassa käytössä. Poliisilla ei ole resursseja tyhjentää tunnelia. Heillä on kuulemma tarpeeksi töitä viikonloppuna maanpäällisessä helvetissä. Poliisi epäilee, että tunnelissa on vielä henkilöitä, jotka vastustavat tunnelin täyttöä. He
voivat piilotella. Poliisi ei kuitenkaan usko, että he ovat väkivaltaisia, mutta heidät tulisi poistaa tunnelista mahdollisimman nopeasti. Tunnelissa on paljon tavaraa, ja poliisi toivoo, että mihinkään ei kosketa”. Ja sieltähän niitä sitten löytyi kaikenlaisesta irtaimistosta tehtyjä hökkeleitä ja muutama ihminen. Lämpötila oli noin viisi astetta plussalla ja ilmankosteus varmaan jotain 99 prosenttia. Taustalla soi Psyko-elokuvan tunnari tunnelmaa luomassa ja rekvisiittaan kuului myös pääkalloja ja irtokäsiä 😀 Tämä tehtävä oli siitäkin mukava, että kaikki koirat pääsivät hommiin. Luolastossa oli piiloja, jotka oli rakennettu jo pari viikkoa sitten, eikä niihin ollut sen jälkeen koskettu. Sitten oli piloja, joissa ei ollut ihmistä, mutta joita oli kosketeltu. Kahdessa piilossa oli ihminen ja lisäksi kahdessa paikassa oli myös ruumiin hajua. Ideana oli tässäkin se, että ohjaajan on luettava koiraansa ja luotettava koiran reaktioihin. Itse varmistelin aluksi Leon perässä oventauksia sun muuta. Mutta kun ensimmäinen ihminen oli löytynyt ja näin miten selvä ero reaktioissa oli verrattuna muihin kohtiin, niin luottokin löytyi. En varmistellut enää niin paljon ja uskoin Leksan hoitavan tilanteen. Tosi kiva tehtävä mun mielestä!

 

Kuva täältä

Meidän viimeinen tehtävä oli yleisörasti, joka kuuluu Katselmuksen ohjelmistoon vuosittain. Tälläkin kerralla oli tarkoitus kertoa pelastuskoiratoiminnasta ja järjestää näytöksiä. Tämän vuoden teemana oli Kennelliiton teemavuotta mukaillen ”lapsi ja koira”, joten näytöksessä oli mukana myös lapsia. Näytimme, miten koira löytää ihmiset ja ilmaisee löytönsä haukkumalla sekä toisena näytöksenä etsittävien ilmaiseminen rullailmaisulla. Leo näytti jälleen, miten koira löytää nurmikentältä kadonneelta pudonneen esineen. Kovasta tuulesta johtuen meidän ryhmämme ei voinut suorittaa vesistöetsintää, mutta meille keksittiin sitten muuta ekstraa. Näytösluontoisesti esitettiin, miten pelastuskoirat sietävät erilaisia häiriöitä ja pystyvät työskentelemään myös odottamattomissa tilanteissa. Ensimmäistä koirakkoa häiritsi innokas koiranulkoiluttaja, joka halusi tuoda oman koiransa morjenstamaan työskentelevää koiraa puoliväkisin. Toisella koirakolla oli haasteena juopunut henkilö, joka yritti partion mukaan kunnes kaatui maahan ja menetti tajuntansa. Siitä tulikin sitten ensiaputehtävä. Kolmannen koirakon haasteena oli väkisinrapsuttaja, joka suorastaan juoksi paikalle huutaen ”IIIIIhana koira, saako sitä rapsuttaa!” ja oli siinä vaiheessa jo kyykyssä koiran vieressä rapsutellen ja jutellen. Pienellä pakolla rapsuttaja saatiin ajettua pois ja koira pääsi jatkamaan hommiaan. Kaiken kaikkiaan hauska rasti tämäkin ja varmasti yleisökin tykkäsi. Kaikki osalliset olivat ainakin tunteella mukana. Meidän joukkue sai erikoismaininnan siitä, että koiramme antoivat oman panoksensa näytökseen tekemällä yhteensä kolme pissaa ja yhden kakan 😀

Tarkempi selonteko rastiselostuksineen ja kuvineen löytyy täältä. Meidän joukkue on mukavasti edustettuna kuvissa 🙂 Oli kyllä taas mukava ja opettavainen reissu. Tänä vuonna olimme ensimmäistä kertaa mukana kokonaisella oman yhdistyksen joukkueella ja yhteistyö sujui mielestäni hienosti. Tehtävillä meillä oli pääasiassa aika varma olo, emmekään ainakaan tiedä mokanneemme missään kohtaa pahemmin. Ja pakko kyllä taas kehua omaa Leksaa, jonka kanssa reissaaminen on rentoa ja mukavaa. On se kyllä hieno kaveri ❤

 

Jälkikoe, paimennus ja pentukurssi

Nyt en enää edes yritä valehdella, että olisin vähentänyt harrastukseen käytettyjä tunteja. Pötypuhetta. Kaiken aikaa on jotain tekemistä siihen malliin, ettei ehdi kaupassa käydä tai kämppää siivota. Nukkuminenkin on jäänyt näin kesällä vähän vähemmälle. Muttakun se on tämä harrastelu niin siistiä. Leon kanssa on lähestulkoon aina kiva tehdä mitä vaan, se on vaan niin huippu. Jäynän kanssa on kiva tehdä, koska myös se on huippu ja elämänkaaren tässä vaiheessa edistyminen on niin valtavaa. Viivin kanssa on kiva tehdä, koska se on niin innoissaan kaikesta yhdessä tekemisestä.

Kävin Leon kanssa yrittämässä jäljen loppukokeen päiväosuutta. Harjoitusjälkihän meni hyvin, joten lähdin kokeeseen luottavaisin mielin. Olin kyllä hieman yllättynyt, kun Leo posotti esineistä yli ilman mitään näkyvää reaktiota. Keräsin kaksi sukkaa ja neljä jälkikreppiä mukaan jäljeltä, Leo ei niistä ollut kiinnostunut. Hautovassa ja lämpimässä ilmassa jäljestäminen oli Leksalle selvästi raskasta. Juotin sille kyllä moneen kertaan Hyla-maitoa ja pari kertaa Leo lähti itse jäljeltä muutaman metrin päähän ojaan vilvoittelemaan. Annoin sen mennä. Vähän aikaa loiskuteltuaan Leo lähti itse uudelleen jäljelle ja pääsimmekin melkein loppuun saakka. Arviolta 1800 metrin kohdalla ylitimme yhden kyyn. Itse melkein astuin sen päälle, Leo oli sen yli jo kävellyt. Hieman huolestutti, että onko käärme päässyt puremaan koiraa. Leo ei kyllä ollut päästänyt mitään ääntä, enkä nopeassa tarkastelussa löytänyt koirasta mitään turvonnutta kohtaa. Jatkoimme eteenpäin. Noin 1900 metrin kohdalla jälki meni läheltä asvalttitietä ja Leo meni tielle saakka. Siellä se haisteli ympäriinsä ja tien pientareita. Mietin siinä vähän, että aika erikoista, jos jälki on laitettu menemään ison tien yli. Leo ei tuntunut löytävän jälkeä sieltä tien toiselta puolelta. Jonkin aikaa harhailimme ja Leo etsi jälkeä. Lopulta tulimme lähelle halkopinoja, joiden vieressä joku isäntä lastasi halkoja auton peräkärrylle. Totesin, että jälki ei todennäköisesti mene siellä. Tiesin, että olemme ihan lähellä loppua, taskussa oli ne kaksi sukkaa ja neljä jälkikreppiä. Mietin siinä, että jos löydämme sen jäljen lopussa olevan ihmisen, niin mahdammeko päästä kokeesta läpi. Oikeita esineitä ei ollut tarpeeksi, tosin jäljeltä löytyneitä esineitä kuitenkin. Ajattelin pitää pienen tuumaustauon ja juottaa koiraa (ja tarkistaa Leksan kolmannen kerran sen käärmeenpureman varalta). Tauosta ei vaan tullut oikein mitään, kun ympärillämme pyöri valtava paarmapilvi. Leo ei halunnut pötkötellä paarmojen syötävänä ja kyllä siinä itselläkin oli jo aika hiki. Ja ehkä vähän harmitti muutenkin. Päätin jättää kokeen siihen, vaikka tiesin meidän olevan lähellä maalimiestä. Ja pystyin aika hyvin arvaamaan suunnankin, mistä maalimies voisi löytyä. Leo oli kuitenkin aika läkähdyksissä, enkä halunnut puskea sitä loppuun ”turhaan”, jos koe ei menisi kuitenkaan läpi. Lisäksi huolestutti sekin, että jos se kyy sitten kuitenkin pääsi puremaan Leksaa. Vaikka missään kohdassa ei kyllä näkynyt mitään turvotusta siinäkään vaiheessa. Tämän päätöksen myötä meillä meni sitten loppukoe vanhaksi (koska se oli suoritettu vain puoliksi) ja yritämme seuraavaksi jäljen peruskoetta. Testaaja vähän harmitteli päätöstäni, hän olisi kuulemma päästänyt meidät läpi niillä jäljeltä löytyneillä esineillä, mitä meillä oli. Tämän kokeen myötä saimme esiin myös ongelman, jonka luulin olevan jo selätetty: esineet. Moneen vuoteen Leo ei ole jättänyt esineitä ilmaisematta, mutta kokeessa se sen teki. Ja sen jälkeen olen tehnyt pari jälkeä, joilla on ollut paljon esineitä. Leo ilmaisee kankaiset esineet, mutta ei pieniä ja/tai kovasta materiaalista olevia. Teen nyt jokusen jäljen, joissa tiedän esineiden paikan ja pääsen huomauttamaan ilmaisematta jättämisestä. Luulisin, että asia korjaantuu suht helposti. Eilen Leo ainakin ilmaisi jäljen loppupäässä olevat kovatkin pikkuesineet, kun alkupäässä en päästynyt sitä ohittamaan esineitä. Ehkä muissakin asioissa näkyvä pieni porsastelu näkyy nyt sitten jäljellä näin.

Leon porsastelusta sitten muutama sananen. En tiedä, olenko vaan lepsuillut Leon kanssa itse, vai onko sillä menossa joku protestointikausi. Ehkä Leksaa potuttaa, kun treenaan Jäynän kanssa enemmän ja hän jää vähemmälle huomiolle. Tai sitten Leo vaan omasta mielestää lähestyy sitä ikää, jolloin koira saa tehdä mitä itse haluaa 😉 Ovista ei ole esimerkiksi ikinä saanut mennä ilman lupaa, mutta nykyään Leo yrittää välillä suorastaan auttaa minua oven avaamisessa työntämällä sitä kuonolla. Olen joutunut oikein vetämään oven kiinni herran naaman edestä muutaman kerran. Pöydille ei voi jättää ruokaa Leon kanssa samaan tilaan, tuo porsas yrittää varastaa ne pöydältä. Leo ei ole ikinä ottanut pöydältä mitään. Ennen. Tokossa Leo on välillä sitä mieltä, että hän voi yrittää varastaa lelua kädestäni siinä kohdassa, kun hänen mielestään olisi hyvä aika palkata. Melkoinen röyhkimys! Ja nyt tuo esineiden ohittaminen jäljellä ”koska mä voin”. Herra lerppakorva taitaa olla pienen kurinpalautukset tarpeessa vähän joka asiassa. Täytyy kai ottaa hetkellisesti melkoinen natsilinja sen kanssa. Sikailua ei siedetä, mutta hyvällä käytöksellä saa haluamansa.

Paimennuksesta sitten. Olin Jäynän kanssa Myytin paimennusviikonlopussa Liedossa Koirataidossa. Jäynä syttyi lampaille jo ainakin jossain määrin. Ei kuitenkaan ihan palavalla intohimolla suhtautunut vielä asiaan, koska hankalan kohdan tullen Jäynän mielestä oli olemassa sekin vaihtoehto, että voi vaikka maistella vähän lampaiden kakkaa. Jotakin ajatusta Jäynällä kuitenkin oli ja pääsimme tekemään jo sitä lamapaiden kiertämistä oikealle ja vasemmalle, kesken kaaren pysäyttämistä (mikä sinänsä oli vähän hankalaa, koska Jäynällä ei ole olemassa vielä kunnon pysäytyskäskyä) ja jotain pieniä ajamisen alkeita. Yhdessä vaiheessa Jäynä kokeili vähän lampaita kohti hyökäämistä ja sille kerrottiin heti, että se ei ole ookoo. Kun ”opettajan” paimennussauva heilahti varoittavasti, Jäynä katsoi parhaaksi tulla luokseni ja tarjota sivulletuloa 😀 Se on aina varma valinta, jos ei oikein tiedä, mitä häneltä halutaan. Leokin pääsi kokeilemaan paimennusta yhden kerran ja se kyllä niin muisti, mistä on kyse. Katse kiinnittyi lampaisiin välittömästi, kun Leo sai ne näkyviinsä. Aika hektisesti homma alkoikin, enkä taaskaan saanut Leksaa kuriin. Kaisa tulikin auttamaan ja hänen kanssaan Leo meni kuin unelma. Pari kertaa Kaisa huomautti, että hän määrää suunnan ja vauhdin. Sen jälkeen Leo olikin, että ”okei, sä näköjään tiedät, mitä sä oot tekemässä”. Kaisan mielestä Leolla on paimennuspalikat hyvinkin kohdillaan, minulla ei niinkään. Sen tiesin kyllä jo ennestäänkin. Tammikuisen terveen selkäkuvan ja Kaisan mielipiteen kautta minulla virisi kuitenkin taas ajatus siitä rotuunotosta. Ajatus, jonka olen jo monta vuotta sitten haudannut. Pari kasvattajaa on kuitenkin tässä vuosien varrella ollut sitä mieltä, että Leksalla voisi olla jotain annettavaa jalostuksellisesti. Tämän asian kanssa on pikkuhiljaa sellainen ”nyt tai ei koskaan” -tilanne, koska Leo on jo 7-vuotias. Voi olla, että hoidan tämän asian nyt. Tänä syksynä.

Pentukurssista sitten. Ilmoitin Jäynän pentukurssille, että se oppisi treenaamaan myös silloin, kun paikalla on kavereita ja muutenkin häiriötä. Kurssin aikana on käynyt epämiellyttävän selväksi, että nämä häiriöt tulivat tosiaan tarpeeseen. Jäynä kiihtyy ihan älyttömästi siitä, kun joku muu tekee luoksetuloa. En edes tiedä, haluaako Jäynä mennä se kutsuvan ihmisen vai juoksevan koiran luo. Kurssilla on otettu jokaisella kerralla lopuksi luoksetuloja ja nyt Jäynä kiihtyy jo siinä kohdassa, kun hommaa valmistellaan. Muutamalla viimekerralla onkin tehty niin, että Jäynä tekee luoksetulonsa ensin ja vien Jäykyn sen jälkeen autoon. Siinä ei auta namittelut eikä nurkan taakse menemiset, Jäynä tahtoo luoksetulemaan. Ihan turha siis kiihdyttää minua ja Jäynää siinä tilanteessa yhtään enempää. Täytynee siis treenata tätä jossain vaiheessa niin, että joku muu tekee luoksetuloa ja me menemme katsomaan sitä aluksi kilometrin päästä. Ja kun homma sujuu sillä etäisyydellä, siirrymme 900 metrin päähän. Tai jotain. Muuten olemme pentukurssin aikana edenneet joissain asiossa jonkin verran ja jotkut hommat ovat menneet takapakkia. Jäynä ei vaan jaksa keskittyä koko tuntia kerrallaan (eikä tuon ikäisen tarvitsekaan), joten minun pitäisi vaan tulla paikalle ehkä ensimmäiseksi viideksi minuutiksi ja viedä Jäynä sen jälkeen autoon. Siitä, että annan sen huomion herpaantua ja kontaktin tippua, on vaan haittaa. Että hyvähän se on olla jälkiviisas 😉 Kurssia olisi vielä muutama kerta jäljellä, mutta emme pääse ilmeisesti viimeisille kerroille ollenkaan. Mutta hyödyllinen kurssi meille sinänsä, eipä pääse pissi nousemaan hattuun. Jäynästä tuntuu kasvaneen viimeisen kuukauden aikana muutenkin teini-ikäinen. Se ei ole enää se yllättävän helppo ja reipas pikkupentu, vaan hieman omapäinen ajoittain mörköilevä teini, jonka tunnetila saattaa heitellä päivän mittaan laidasta laitaan. Sain sen kutsuttua pari viikkoa sitten luokseni, vaikka jonkin matkan päässä juoksi kissa. Eilen Jäynä valitsi luoksetulon, vaikka läheisestä vadelmapuskasta nousi yllättäen ihminen. Toisena hetkenä taas en saa Jäynän huomiota millään, koska jossain näkymättömissä pitkän matkan päässä haukkuu koira. Ja vaikka Jäynä jo lopetti vasten hyppimisen ja käsien puremisen melkein kokonaan, niin nyt se riehaantuu välillä melkein pikkupennun mittakaavan hepulointiin. Ja koska Jäynä painaa jo yli 20 kiloa, niin sitä on kiva ottaa kopiksi, kun se oikein innostuu loikkimaan 😀 On kyllä mielenkiintoista seurata Jäynäsen kehittymistä pennusta aikuiseksi koiraksi, koska edellisestä kerrasta on aikaa kymmenkunta vuotta.

Pallokooma