Nämä Pauliina Havon ottaman kuvat ansaitsevat ihan oman postauksensa 🙂 Tunnelmia Myytin leiriltä, olkaa hyvät:
Näin vauhdikkaasti haetaan köyttä veneestä
Ei tämä ollenkaan pahalta näytä 🙂
”Kato, täällä se sun lelu on”
Kuiskuttelen Jäynälle, että joku on mennyt hukkaan
…ja sitten lähtee
”Mä löysin, mä löysin!”
Liina kiinni ja näytölle
…täysii!
En ole tainnut itsekään ymmärtää, miten koville Leon menettäminen kaksi vuotta sitten otti. Muistan kyllä, kun yritin jatkaa tokoa/tottistelua Jäynän kanssa Leon kuoleman jälkeen. Ensimmäisellä yrityksellä en päässyt edes kentälle saakka, kun itku tuli jo kentän laidalla. En vaan pystynyt 😦 Puolipakolla kuitenkin puskin eteenpäin, vaikka se tekemisen ilo puuttui. Jäynän kanssa tekeminen tuntui muka vääränlaiselta, koska se ei ollut Leo. Jotenkin se huono vire ja mieliala taisi jäädä mulle päälle ja ehkä sen takia en ole päässyt Jäynän kanssa ihan siihen oikeaan mielentilaan itse. Ja sen takia koko tottistelu on tökkinyt.
Mutta nyt kevään ja kesän aikana olen tsempannut 🙂 Hiljalleen onnistumisten kautta Jäynän kanssa tottistelu on hetkittäin tuntunut jo ihan mukavalta. Viikonloppuna olin pitkästä aikaa ihan uudella kouluttajalla ja nyt tuntuu, että joku lukko lopulta aukesi. Hanna Närhi sai mut näkemään ne hyvät jutut meidän tekemisessä ja ehkäpä hänen positiivisuutensa vaan tarttui. Vaikeat ja monimutkaiset asiat tuntuu nyt yhtäkkiä yksinkertaisemmilta ja Jäynä entistäkin hienommalta koiralta ❤ Sain viikonlopun leiriltä kaikkiin meidän harrastuslajeihin uutta intoa ja lisäksi pieni kipinä syttyi uuteenkin lajiin, kun päästiin kokeilemaan vesipelastusta 🙂
Kuva: Pauliina Havo
Jos ja kun jossain lajissa tulee jatkossa hankalalta tuntuvia pattitilanteita, niin tiedän nyt ainakin yhden kouluttajan, joka toimii mulle ja Jäynälle 🙂 Voi olla, että olen jossain leirin jälkeisessä honeymoon-tilassa, mutta nyt tosiaan tuntuu, että joku pitkään kadoksissa ollut tunne löytyi ❤
Meillä oli tuossa jokunen viikko sitten oman yhdistyksen jälkileiri, jossa oli ulkopuolinen kouluttaja. Tehtiin muutama erilainen jäljennostoharjoitus sekä muutama jälki. Vähän hassua, että Jäynän kanssa meni jäljennostoharjoitukset tosi hyvin. Mutta kun oli tehty jälki ja sen aluksi se jälki pitää nostaa, niin ne eivät sitten oikein sujuneet. Väittäisin, että minä teen asioita jotenkin eri tavalla erilaisissa harjoituksissa, vaikka luulen kehittäneeni hyvät ja selkeät rutiinit jäljelle lähtemiseen. Kaikkea sitä voi luulla 😉
Jäljennostoissa Jäynä löytää aika tuoreet jäljet tosi varmasti. Se myös tutkii jälkeä jokusen metrin molempiin suuntiin ja osasi ainakin kolme kertaa peräkkäin valita oikean suunnan, vaikka minä en tiennyt, kumpaan suuntaan jälki menee. Mutta näyttäisi siltä, että jos takajäljeltä tuulee, Jäynä saattaa valita suunnan väärin. Mutta ehkä siinä tilanteessa mun täytyy opetella lukemaan Jäynää. Koska parin harjoituksen perusteella tällaisessa myötätuulitapauksessa Jäynä yrittää jäljelle nenä pystyssä. Kun se laittaa nenän maahan ja tutkii jälkeä, niin oikea suunta tuntuisi löytyvän varmemmin. Mutta nämä nyt ovat näillä harjoitusmäärillä vielä parhaita arvauksia. Pitää tehdä vaan paaaaljon lisää jäljennostoharjoituksia, ennen kuin osaamme Jäynän kanssa nämä jutut.
Ei paras kuvakulma minusta, mutta muuten hyvä kuva meidän rauhoittelujutuista ennen jäljelle lähtemistä 🙂
Lauantai-iltana jokaiselle oli tehty reilu puolen kilometrin jälki maastoon muhimaan. Kokemattomimmat ajoivat jälkensä tuoreempina, kokeneet 5 – 6 tuntia vanhoina. Meidän jälki taisi olla sen pari – kolme tuntia vanha ja noin 650 metriä pitkä. Jäljen nostamisessa oli vähäsen hässäkkää, mutta kun se sieltä saatiin kaivettua, niin Jäynä lähti menemään kuin juna. Jäljen alkupää oli vähän ryteikköinen ja siellä mentiin kyllä liinatuntumalla. Jäynää ei paljon näkynyt, oli vaan risukkoon menevä oranssi liina. Mutta koiraan luottaen menin perässä ja aika pian tulikin ensimmäinen esine, johon Jäynä pätkähti maahan. Olen kyllä niin iloinen siitä, että Jäynän esineilmaisut on ainakin tällä hetkellä näin varmoja 🙂 Jatkoimme jäljestystä ja yksi mutka mentiin vähän suoraksi. Jäynä korjasi kuitenkin tilanteen itse aika nopeasti. Toinen mutka menikin sitten vähän pahemmin hukkaan ja siinä tarvitsin kouluttajan ja GPS:n apua, että löysimme jäljen uudelleen. Tässä oli opetuksena, että ei ehkä kannata jäädä siihen samaan kohtaan pyörimään ja sotkemaan jälkeä vähän lisää jokaisella pyörähdyksellä, vaan kannattaisi ehkä tehdä heti vähän isompi ympyrä, että jälki löytyy uudelleen sieltä, missä ei ole itse ollut tallomassa. Tästä jälki kuitenkin jatkui, mutta jostain syystä Jäynä ei tuntunut enää ihan niin varmalta. Ehkäpä se johtui siitä, että emme ole kadottaneet jälkeä noin huolella aikaisemmin, eikä Jäynä osaa vielä toimia tuollaisissa tilanteissa kovin hyvin. Enkä minäkään oikein osannut/voinut tukea, kun en tiennyt, missä jälki menee. No, jatkoimme jälkeä joka tapauksessa. Viimeiseltä esineelta taisi tulla hajua aika kauas, koska Jäynän nenä nousi hakkuuaukealla. No, minähän olin taas, että jäljellä ei saa mennä nenä pystyssä ja jatkamme vasta, kun nenä laskee alas. Tällä tyylillä sitten taistelimme hakkuuaukealla eteenpäin, mutta Jäynän jäljestys meni kyllä koko ajan huonommaksi. Olin vähän tuskastunut. Vaikka ehkä se nenän nostelu johtui kuitenkin siitä, että tulimme koko ajan lähemmäs loppuesinetta. Kouluttaja sitten jo puuttui asiaan ja kehotti päästämään koiran irti. Päästin ja Jäynä meni suoraan sinne loppuesineelle, jolle olin niin kovasti yrittänyt sitä estää pääsemästä… Että onneksi Jäynällä on kuitenkin tuo motivaatio kunnossa, vaikka se muuten onkin vähän mammanpoika ja herkkä mun typeryyksille. Jospa sekin on jo tajunnut osaavansa nämä hommat minua paremmin 😉 Tämän jäljen opetuksia olivat mielestäni ne, että voin tehdä Jäynälle jo pidempiä jälkiä huoletta. Jäljen hukkaamista ja sen uudelleen etsimistä meidän on opeteltava aika paljon lisää. Ja jos Jäynä nostaa jäljellä nenän, siihen on todennäköisesti joku useimmiten järkevä syy. Joko se saa hajua esineestä tai se on hukannut jäljen ja etsii sitä ilmavainulla. Jäynästä kyllä näkee tosi hyvin, kun jälki menee hukkaan, että siinä mielessä se on kyllä helposti luettava kaveri pimeässäkin. Koska niin, tämä jälkihän ajettiin kokonaan pimeässä.
Sunnuntaille jäi sitten vielä harjoitus, jossa tehdään tarkoituksella niin hankala jälki, että se menisi hukkaan. Että päästään opettelemaan sitä jäljen etsimistä uudelleen. Samalla jäljelle laitettiin monenmoisia hankaluuksia ja samalla oli tarkoitus siis opetella lukemaan omaa koiraansa. Tässä kuva kaaviosta, jossa siis kaksi jälkeä tehdään samaan aikaan toistensa peilikuvina:
Jäljet siis ylittävät toisensa ja harhajäljen jälkeen on terävä kulma. Sen jälkeen 90 asteen kulma ja sen jälkeen paluuperä tuolla kohdassa reunassa, jossa vasemmalla on ympyrä sen sen yläpuolella kuva siitä paluuperästä. No sama kuva on myös oikealla reunalla. Tällä kerralla jälkiä ajoi vain yksi koirakko kerrallaan, mutta tähän voi lisätä vaikeutta vielä silläkin, että molemmat jäljet ajetaan samaan aikaan. Jäynälle tuli ajettavaksi kaavion vasemmalta lähtevä jälki ja toinen jälki oli ajettu ensin. Tuo harhajälki meni todella hienosti. Jäynä käänsi ehkä vähän päätä harhan kohdalla, mutta jatkoi omaa jälkeään epäröimättä pätkääkään. Superhieno mies! Terävässä kulmassa oli oikeastaan aika hassu reaktio Jäynältä. Se ajoi jälkeä ja sitten se vaan pysähtyi ja katsoi minua hölmistyneenä kuin sanoen: ”Se oli ihan äsken tässä, mutta nyt sitä jälkeä ei ole missään. Se vaan katosi!”. Siinä kohdassa oli vielä pieni kallio ja Jäynä seisoi kallion päällä. Se jotenkin oikein korosti sitä hassua ilmettä. Pienen etsimisen jälkeen se kadonnut jälki löytyi kuitenkin uudelleen. Jälki meni sillä tavalla kivassa maastossa, että välillä sammaleessa/jäkälässä näki itsekin jäljentekijän kengänjälkiä ja pystyi kehumaan koiraa varmasti oikeassa kohdassa, eli kun se on jäljellä. Paluuperän kanssa Jäynälle tuli sitten taas pattitilanne. Jälki vaan katosi selittämättömästi. Ehkä tässä vaiheessa viikonloppu jo vähän painoi Jäynän jaloissa ja mielessä, koska se ei oikein jaksanut enää ratkoa tätä ongelmaa ihan niin intensiivisesti. Jälki kuitenkin löytyi ja lyhyen ajamisen jälkeen pysäytin Jäynän ja palkkasin sen. Hauska ja opettavainen treeni kyllä! Ehkä oikeasti ei kannattaisi laittaa jäljelle näin montaa uutta ja hankalaa asiaa kerralla, kun koirakaan ei ole vielä mikään superosaava. Mutta eipä ne kerrasta mene rikki ja tässä olikin tarkoitus opettaa ohjaajaa enemmän. Kuten leirillä monesti, täälläkin piti saada pariin päivään mahdollisimman monta erilaista harjoitusta, että voimme sitten itseksemme treenata näitä asioita ajan kanssa. Siinä mielessä leiri oli mielestäni erittäin onnistunut 🙂 Paljon uusia ideoita ja ajatuksia, joskin leirin jälkeen Jäynälle ja minulle on tehnyt hyvää tehdä vähän yksinkertaisempia juttuja, että saadaan Jäynänkin itsevarmuus takaisin. Mutta sain ainakin uskallusta kokeilla vaikeampiakin asioita, koska Jäynä osaa jo aika paljon kuitenkin.
No sitten se meidän hakukoe, kun ennen koetta saatiin aikaan valeilmaisujen suma 😀 Hallintaosuus ennen maastoa meni ihan loistavasti. Olemme treenanneet paikkamakuuta aika monenlaisissa paikoissa ja eri pituisia aikoja. Kokeessa Jäynä kulki mukanani sen noin 50 metriä vaivattomasti ja makasi sen kolmisen minuuttia paikallaan kuin tatti. Kun lähdimme maastoon, Jäynä otti aika alkuvaiheessa rullaan kerran suuhun muuten vaan. Onneksi maasto oli avointa ja näin, että ei se Jäynä mitään ihmistä löytänyt. Pyysin vaan pudottamaan rullan. Jatkoimme vähän matkaa ja aika pian näin Jäynästä selvästi, että nyt ollaan hajulla. Sieltä se tuli suopursupusikosta pian rulla suussa ja lähdimme näytölle. Maali oli aika isossa maakuopassa ja sain laskea melkein pyllymäkeä, että pääsin perille 🙂 Löydön jälkeen jatkoimme alkuperäisen suunnitelman mukaan ja aika pian Jäynä jälleen nosteli nenäänsä. Näin, että Jäynä pyöri lähellä sitä paikkaa, mistä olimme löytäneet sen ensimmäisen maalin. Sen vuoksi olin vähän tyhmä, kun Jäynä tuli luokseni rulla suussaan. Jäynä näytti mielestäni vähän epävarmalta ja sitten minäkin epäililin, että olisiko tässä nyt valeilmaisu. Todennäköisesti minun epävarmuudesta johtuen Jäynä pydotti rullan ja lähti uudelleen maalille. Siellä se ihmetteli vähän aikaa, että pitääköhän rulla viedä uudelleen, kun vein sen jo kerran. Jäynä kuitenkin päätti ottaa rullan uudelleen ja toi sen minulle. Tällä kerralla en törttöillyt, vaan kytkin liinan ja menin perään. Maali oli kyllä niin hyvin piilossa, että kun Jäynä meni maalin viereen suopursupuskaan maahan, olin sekunnin murto-osan, että ”Voi ei, ei täällä ole mitään!”. Mutta olihan siellä, pienessä ojassa suopursujen keskellä aika lähellä sitä ensimmäistä piiloa siinä ihan Jäynän vieressä. Eli koe läpi ja tälläkin kertaa vähän ohjaajasta huolimatta 😀 Yleisarvosanaksi tuli Erinomainen miinus, koska minä olin vähän tyhmä. Kokonaisuutena meidän homma meni kuitenkin aika hyvin, vaikka itse jännitin niin älyttömästi, että mielestäni vaan kompuroin ja törttöilin kokeen alusta loppuun. Ehkä se kuitenkin näytti ulospäin ihan hyvältä. Ja kun varsinaisia tyylipisteitä ei jaeta, vaan asiaa mietitään enemmän oikeiden etsintöjen kannalta, niin se toinen ilmaisu meni oikeastaan hyvin. Siis siinä mielessä, että tyhmästä ohjaajasta huolimatta koira toimi ja kertoi löytäneensä ihmisen, vaikka en ihan heti uskonutkaan.
Nyt on sitten talvi aikaa viilata ilmaisua kuntoon ja ehkä treenata myös jälki peruskoekuntoon. Ja myös PK-hakuryhmässä pidetään pientä painostusta, että eikö nyt kevääseen mennessä saataisi nekin asiat alokasluokan tasolle. Se on vaan se tottis edelleen vähän alkutekijöissään. Ehkä aika tuttu tarina, että maastoja jaksetaan treenata, mutta tottista ei niinkään 😀
Yhdistyksemme järjesti omille jäsenilleen koulutusviikonlopun aiheella: Ulkopuolinen kouluttaja + mitä haluat itse treenata. Tai suunnilleen tämä oli alkutieto. Homma meni kuitenkin aika paljon niin, että osallistujat toimittivat kouluttajalle etukäteen listan asioista, mitä haluaa treenata ja miksi. Näistä viesteistä kouluttaja oli tehnyt meille sopivan kokonaisuuden. Kaikki eivät ehkä saaneet juuri sellaista treeniä, mitä olivat toivoneet ja se oli varmasti hyvä asia. Muutenkin meitä ”ravisteltiin” viikonlopun aikana vähän oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Treenattiin myös sellaisia asioita, jotka eivät välttämättä onnistu. Koska jos aina treenataan niin, että onnistutaan 100-prosenttisesti, niin silloin ei todennäköisesti opita mitään tai treenata sitä, mitä pitäisi. Se oppiminen tapahtuu silloin, kun kaikki ei mene putkeen. Kuitenkin noin 80 prosenttia treeneistä pitäisi olla niitä, että koira (ja ohjaaja) onnistuvat. Tällä teemalla sitten mentiin, eikä kukaan tosiaan onnistunut 100-prosenttisesti 🙂
Ensimmäisenä tehtiin harha-häiriö-teräväkulma -jälkitreeni. On sillä varmasti joku hienokin nimi, mutta sitä ei sanottu tai sitten en vaan muista. Alla kuva harjoituksesta. Jos et tiedä harjoitusta, niin älä edes yritä ymmärtää 😀 Joka tapauksessa kuvasta olisi ehkä hyvä ymmärtää, että toinen koirakko on S ja toinen P. Älä kiinnitä kuvassa keskellä oleviin kirjaimiin huomiota, niin huomaat, että tämä on aika looginen. Kummallakin on ajettavana siksakin muotoinen jälki, jota ajetaan pätkä vuorotellen. Jäljentekijät ovat jo tehneet harhat kävellessään toistensa jälkien yli. Kun koirakot ajavat jälkeä vuorotellen, joka toisessa kohdassa on pelkkä jäljentekijän harha ja joka toisessa isompi harha, kun toinen koirakko on siitä kohdasta jo oman pätkänsä ajanut.
Jäynän kanssa tämä harjoitus ei mennyt mitenkään täydellisesti. Se lähti hienosti liikkeelle ja ensimmäinen harha meni kohtuullisen hyvin. Mutta kun Jäynä huomasi, että jäljellä on toinenkin koirakko, sillä meni pasmat sekaisin. ”Kuka toi on, haluan mennä katsomaan”. Jäljestys ei oikein suju, jos koira seisoo takajaloillaan ja hyppii ilmaan 😀 Siinä sitten odottelin hieman, että Jäynä muistaisi sen jäljestämisen. Toinen pätkä meni sitten vähän sinne päin. Välillä seistiin takajaloilla ja välillä jäljestettiin muutama metri. En osaa sanoa, miten se reagoi harhaan, siinä oli niin kovin kaikenlaista hässäkkää. Kolmas pätkä meni siihen, että Jäynä haistoi jäljen merkkaamiseen käytetyn puussa olevan kuitunauhan ja oli tohkeissaan siitä. Nenä käväisi maassa ajoittain, mutta ajatus oli kyllä puussa. Mutta vaikka tämä treeni ei mennyt oppikirjan mukaisesti, sain paljon informaatiota meidän ongelmakohdista. Ajattelin, että Jäynä ei häiriintyisi toisesta koirakosta noin pahasti, koska eihän se häiriinny puistossa jäljestäessäkään autoista, pyöräilijöistä, kävelijöistä sun muista. Mutta onhan se tietysti eri asia, jos ympärillä on hälinää koko ajan verrattuna siihen, että muutoin aika tyhjässä metsässä onkin yhtäkkiä joku ihminen ja koira pönöttämässä. Täytyy siis harjoitella sitä, että metsässäkin voi olla häiriöitä 🙂 Ja lisäksi joka paikassa pitää harjoitella koirahäiriöitä, koska ne on Jäynälle hankalia. Lisäksi Jäynän kanssa täytyy miettiä, miten jäljen merkkaa, koska se haistaa puihin laitetut merkit. Tämän tiesin kyllä jo ennestäänkin, enkä ole käyttänyt Jäynän jälkiä merkatessa enää hetkeen mitään liian isoja ja haisevia merkkejä. Sanoisin, että tämä on aika pitkälti itseaiheutettua, koska piilottelen Jäynälle esineitä maahan ja puuhun ja kivien päälle ja mitä nyt vaan keksin. En vaan suostu myöntämään, että kaikenlaisiin esineisiin reagoiminen, olivatpa ne missä vaan, olisi huono asia. Tämä täytyy vaan tiedostaa, jos Jäynälle tarvitsee tehdä maastoon merkattuja jälkiä.
Toisena treeninä suurin osa koirakoista teki sellaisen ison treenin, jossa ensin löydetään iso esine ilmavainulla (esim. reppu). Siitä esineeltä nostetaan jälki ja lähdetään jäljestämään. Sitten jäljestäessä koira saa ilmavainun jäljen päässä olevasta ihmisestä ja sen pitäisi vaihtaa ilmavainuun ja löytää etsittävä. Alla karkea kuva treenistä:
Tarkoitus on siis lähestyä koiran kanssa tuulen alapuolelta reppua. Kun reppu on löytynyt, jäljen päähän kävellyt ihminen on laittanut puuhun merkin muutaman metrin päähän repusta, että tiedämme, mihin jälki lähtee repulta. Koiran pitäisi tietysti osata nostaa jälki ilman apuja ja lähteä oikeaan suuntaan (eikä tuonne takajäljelle, mistä reppu on tuotu). Mutta koska treeneissä ei ollut ne kaikkein kokeneimmat koirat, niin tällä varmistettiin treenin onnistuminen. Jäljestäessä tuuli sitten tuo jäljen lopussa olevan ihmisen hajun ja koiran pitäisi lähteä ilmavainulla ihmisen luo.
Jäynän kanssa tämä treeni meni aika hyvin. Etsimme tyhjää aluetta aluksi reilu puolisen tuntia. Sitten siirryimme tarkoituksella sinne alueelle, johon tuulen pitäisi tuoda repun haju. Ja hienosti Jäynä lähti repulle nenä pystyssä. En oikein tiennyt etukäteen, mitä Jäynä tekee repulle, koska pienemmät esineet Jäynä tuo minulle ja jäljellä Jäynä ilmaisee esineet menemällä maahan. Nyt sillä oli myös ilmaisurulla kaulassa, joten mietin sitäkin vaihtoehtoa, että Jäynä voisi ehkä jopa ottaa sen suuhunsa, kun ei saa reppua tuotua. Kun Jäynä sitten löysi repun, se haisteli reppua vähäsen ja meni maahan. Ei ollenkaan huono ratkaisu sekään. Tosin tällainen esineilmaisu edellyttää sitä, että näen koiran. Että ehkä tähän täytyy myöhemmin keksiä joku muu ratkaisu. Noh, repulta sitten lähdettiin jäljestämään. Jäynä löysi jäljen ja lähti menemään sitä hienosti. Kunnes jostain syystä iski ilmeisesti joku epävarmuus, tai jotain muuta tapahtui, koska Jäynä päätti pysähtyä syömään mustikoita ja variksenmarjoja. Odottelin vähän aikaa, jospa se itse jatkaisi. Mutta koska marjat näyttivät maistuvan vaan koko ajan paremmin, keskeytin herkutteluhetken ja muistutin, että meillä oli tässä tämmönen jälkikin olemassa. Parin kehotuksen jälkeen Jäynä jatkoi jäljestämistä. Kun tultiin siihen kohtaan, mihin tuuli toi jäljen päässä olevan ihmisen hajun, Jäynän pää nousi. Se nosteli nenää tuulta vasten ja korvat meni siihen asentoon, kun ne sillä menee ihmisen haistaessa. Siinä Jäynä muutaman kerran nosti nenän ja laittoi korvat lättänäksi. Sitten se haistoi jälkeä ja taas ilmaa. Tätä Jäynä toisti muutaman kerran ja päätti sitten jatkaa jäljestystä. Menimme sitten loppuun jäljestäen. Loppupäässä Jäynä meni mielestäni vähän sekä ilma- että maavainulla, mutta sieltä se ihminen joka tapauksessa löytyi. Jäynällä ei ole ollut ennemmin jäljen päässä ihmistä ja olihan tämä muutenkin aika erilainen treeni kuin mitä olemme tehneet. Ehkä näiden muuttujien vuoksi Jäynä ei oikein muistanut sitä rullailmaisua. Ihminen sitten antoi Jäynälle sen kaulassa olevan rullan ja samalla minä pyysin tuomaan sen. Ilmaisun loppu menikin sitten ihan mallikkaasti, kun tuosta alusta vaan päästiin eteenpäin.
Piilossa kuusen juurella
Sitten harjoituksen huomiot ja jälkipuinti 🙂 Jäynä reagoi esineisiin ja osaa ainakin jollain tavalla ilmaista ne. Jäynä osaa myös etsiä jälkeä ja lähteä itsenäisesti ajamaan sitä. Tuosta marjojen syönnistä en nyt oikein tiedä, johtuiko se liian vähäisestä jälkimotivaatiosta vai oliko se vain jotain sijaistoimintoa, kun tilanne oli Jäynälle uusi. En nyt kuitenkaan lähde analysoimaan sitä puhki. Puutumme asiaan, jos tuo toistuu. Jäynä osaa ajaa jälkeä silloinkin, kun minä en tiedä, missä jälki menee. Eli se osaa siis jäljestää 🙂 Se ei näköjään kovin helpolla jätä jälkeä, vaikka saisi etsittävästä hajun kesken jäljestämisen. Jos olisin vähän tukenut ja kehunut sitä siinä kohdassa, kun se selvästi sai hajun ihmisestä, se olisi varmasi mennyt. Mutta halusin katsoa, miten Jäynä itse tilanteen ratkaisee. En ole tähänkään pettynyt, koska tässä vaiheessa koulutusta olen aika tyytyväinen, että Jäynä haluaa pitää jäljestä huolta, eikä jätä sitä kovin helpolla. Myöhemmin voimme harjoitella lisää tuota, että vaihdetaan ilmavainusta jälkeen ja jäljestä ilmavainuun. Koulutuksen tässä vaiheessa haluaisin kuitenkin opettaa ensin sen, että kun jäljestetään, niin sitä jälkeä ei saa jättää. Voi olla, että menen tässä metsään ja minun pitäisi vahvistaa enemmän sitä, että Jäynä vaihtaisi ilmaivainuun. Mutta ehkä minussa asuu sisälläni pienenpieni insinööri, kun haluan opettaa nämä asiat aluksi erikseen vahvoiksi ja sitten vasta yhdistää. En osaa olla myöskään huolissani siitä, että ilmaisu ei sujunut lopuksi ihan oppikirjan mukaan. Uskoisin, että kunhan vaan harjoittelemme ilmaisua lisää ja saamme sen riittävän vahvaksi, se sujuu varmemmin erilaisissa tilanteissa. Jäynä ei vaan osaa asiaa vielä riittävän hyvin. Paria kauneusvirhettä lukuun ottamatta meidän harjoitus meni kuitenkin minun mielestäni hyvin. Sain huomata, että olen jarrutellut Jäynää ihan liikaa, sen kanssa voisi tehdä jo paljon paljon vaikeampiakin juttuja, kuin mitä uskallan kokeilla. Kouluttajalle siis kiitos, että hän vei minut pois omalta mukavuusalueeltani 🙂
Kun nyt sitten sain huomata, että voimme edetä treeneissä reilusti, niin alkuviikon hakutreeneissä niin tehtiin. Maanantaina oltiin pihapiirissä ja Jäynä sai harjoitella rullailmaisua melkein umpipiiloilla. Maalit olivat niin, että ovi oli esimerkiksi raollaan ja Jäynä näki ihmisen ovenraosta, mutta ei päässyt ihan kosketusetäisyydelle. Nämä meni aika hyvin, ihan vähäsen jouduin auttamaan siinä, kun Jäynä otti kyllä rullan suuhunsa, mutta jäi vähän miettimään, että toisiko rullan minulle vai pitäisikö sitä sittenkin kokeilla yrittää ottaa lähempänä ihmistä. Autoin siis siinä, että pyysin tuomaan rullan. Pari piiloa oli niin, että Jäynä pääsi ihmisen luo ihan perille saakka ja niissä ilmaisuissa ei ollut mitään ongelmaa. Näyttäisi siis siltä, että uusissa tilanteissa Jäynä saattaa tarvita vielä vähän apua/vahvistusta, mutta nämä ”perusilmaisut” toimivat, vaikka ympäristö ei olekaan se tavallinen metsä. Tiistain PK-hakutreeneissä tehtiin jo pari valmistakin suoraa pistoa noin 25 metriä syvinä. Pidemmät pistot onnistuvat myös, jos Jäynälle näytetään, että sinne metsään meni joku. Enää emme vie Jäynän kanssa ihmistä perille saakka, saatamme vaan vähän matkaa. Olemme tehneet kuitenkin niin, että Jäynää ei lähetetä pistolle siitä kohdasta, mistä ihminen meni, vaan etenemme hieman keskilinjalla ja lähetän siitä. Ihminen siis menee piilolle vähän L-mallisesti. Ajatuksena siis on, että Jäynä menee pistolle sillä mielikuvalla, että sinne meni joku, mutta etsisi kuitenkin ilmavainulla ihmisen. Tämä tuntuisi toimivan ainakin tällä hetkellä. Olen aika vahvasti haamuja ja ääniapuja vastaan, enkä ole niihin suostunut, vaikka pari kertaa niitä on yritetty minulle ehdottaa 😀 Tiedä sitten, olenko vain jääräpäinen, koska PK-haku lajina ei ole minulle kovin tuttu. Mutta kantavana ajatuksena minulla ainakin yrittää olla, että pelaisimme mielikuvilla ja ilmaivainulla. Ilmaisut näissä pistohommissa sujuivat jälleen erinomaisesti, kuten ne ovat pääasiassa toimineetkin. Tällainen metsässä etsiminen on kuitenkin Jäynälle sitä tuttua juttua, vaikka samalla opetellaankin sitä, että pitäisi mennä suoraan, eikä juosta Jäynälle luontaisia ympyröitä.
Viimeviikolla käväisimme Jäynän kanssa myös tottistelemassa. Treenien teemana oli paukkujen kuuntelu, eli ampuminen. Jäynä teki sivulletuloja ja sivulla istumisia, leikkimistä ja paikkamakuuta paukkuja kuunnellen. Jäynä ei millään tavalla paineistu paukuista, mutta kääntää kyllä päänsä äänen suuntaan ehkä puoleksi sekunniksi. Mielestäni se on ihan luonnollinen reaktio, koska ääni ei ole Jäynälle vielä kovin tuttu. Se on kyllä kuullut pauketta paljonkin, koska käymme aika usein lenkillä ampumaradan lähellä. Mutta näin treenatessa se ei ole tainnut kuulla ampumista aikaisemmin kuin ehkä kerran tai kahdesti. Luulisin, että tuo pieni huomion herpaantuminen katoaa, kun asiaa vaan treenataan lisää. Paikkamakuussakin Jäynä vaan vilkaisi äänen suuntaan, mutta ei edes ajatellut nousevansa, tai mitään. Että treeniä vaan lisää tässäkin asiassa 🙂
Ja ettei Viivi unohtuisi, niin vähän myös sen kuulumisia. Viivi voi edelleen hyvin ja porskuttaa 🙂 Vaikka se on jo 14-vuotias, niin sen täytyy saada riittävästi lenkkiä ja/tai aktivointia. Sen riittävä on toki vähemmän kuin Jäynällä, mutta ihan pelkkää sohvakoiran elämää Viivi ei voi viettää. Tässä tuli nyt muutama päivä vähän huonommalla lenkityksellä, niin johan alkoi näkyä kaikenlaisia lieveilmiöitä. Viivi on vähäsen ylikierroksilla koko ajan ja sitä myötä joissakin tilanteissa aika rasittava. Tiistaina otin vähän aikaa Viivin kanssa ja vein sitä pienelle lenkille ihan kahdestaan. Illalla piilottelin myös Viiville ja Jäynälle lelua asunnossani. Sen jälkeen mummeli nukkui tyytyväisenä, eikä edes suunnitellut mitään koiruuksia ❤ On se vaan melkoinen persoona ja todellakin tietää, millä asioilla minulta saa huomiota ja mitkä on ne minun ”triggerit”, joilla saa aikaan toimintaa. Se on vaan niin ovela (tai minä tyhmä), että huomaan vasta jälkeenpäin, että taas se perhana vedätti mua 😀
Mummo uuden JumppaPomppansa kanssa
Tässä kesällä on nyt taas riittänyt tekemistä ihan omiksi tarpeiksi. Koirajuttuja on tullut tehtyä, mutta olen malttanut viedä koiria myös hoitolaan ihmisreissujen ajaksi 😉 Vuosikausia olen ollut sitä mieltä, että minun koirani ovat niin erityislaatuisia, että niitä ei oikeastaan voi viedä hoitolaan ollenkaan. Mutta kun nyt olen päässyt tästä yli, niin elämä on helpottunut jonkin verran. Ilmaistahan tämä hoitolajuttu ei ole, mutta aika vaivatonta kuitenkin. Koirat ovat tuntuneet viihtyvän ja hoitoloiden henkilökuntakin on kehunut Viiviä ja Jäynää helpoiksi tapauksiksi (mitä kyllä hieman epäilen ainakin Viivin osalta…).
5.-8.7. meni Myytin leirillä treenaillessa. Leirin aikana oli myös Viivin 14. syntymäpäivä, jota juhlittiinkin kakkukahvien kera. Pyynnöstä toin sankarin myös näytille ja Viivi sai esitellä temppujaan ihastuneelle yleisölle. Syntymäpäivän kunniaksi treenailin juhlaviikon aikaan Viivin kanssa sen lempparilajeja: Viivi sai hakuilla, ajaa pari pientä jälkeä, tokoilla ja uida. Kaikissa edellämainituissa on pientä lisämystiikkaa, kun koira on lähes kuuro 😀 Hakua tehdessä Viivi lähti aluksi vähän eri suuntaan kuin oli tarkoitus. Ei auttanut huutaa perään, mutta onneksi se huomasi aika pian, että en ole mukana. Jälkeä ajaessa ei ääntä tarvita, mutta tokoilussa oli pientä lisähaastetta. Käsimerkeillä Viivi kyllä teki osan jutuista oikeastaan tosi hienosti ja nopeasti. Uimaan päästän mummon vain fleksissä, että se ei lähde järvenselälle itsekseen polskimaan. Paitsi sitten se voi olla irti, jos uin itse sen kanssa. SporttiRakin Heidi oli leirillä pari päivää ja otti myös Viivistä muutaman loistavan otoksen syntympäivän kunniaksi. Kiitos Heidi!
Jäynä pääsi leirillä treenaamaan enemmänkin. Kun peltoa oli tarjolla, niin tehtiin kolme peltojälkeä. Ja kyllä sen tekniikka vaan paranee ihan silmissä siellä pellolla! Eka jälki oli vähän roiskimista, mutta suoritus parani joka jäljellä. Tuon rutistuksen jälkeen Jäynä jäljestää metsäjälkeä ajatellen vähän turhankin tarkasti, mutta eiköhän se tuosta taas villiinny, kun tehdään jälkiä metsään vähän aikaa 😉 Kulmia tuli nyt treenattua kuitenkin reilusti ja muutamassa päivässä Jäynä edistyi tosi paljon. Aika hienoa 🙂
Kuva: SporttiRakki
Hakua tehtiin kaksi treeniä. Ekassa harjoiteltiin ilmaisuja ja ne meni aika kivasti. Toisessa treenissä tehtiin suoria pistoja ja nekin meni aika hyvin. Vaan ei se Jäynä vielä asiaa niin hyvin osaa, että menisi ilman mielikuvaa tosi suoraan sinne 50 metriin. Mutta eipä sitä voi tällä treenimäärällä vaatiakaan. Jatkamme siis mielikuva- ja hajunhakuharjoituksia 🙂 Jäynän ilmaisusta tuli kyllä todella hieno kuvasarja, kiitos kuuluu edelleen SporttiRakille 🙂
Tässä Jäynä tuo minulle rullan…
…sitten lähdetään näytölle…
…niin että neulaset vaan lentää 🙂
Teimme pari kierrosta tottista/tokoakin leirillä, mutta siitä ei nyt ole suuremmin kerrottavaa. Ei tähän meidän liian edessä olevaan perusasentoon ja sitä myötä edistävään seuraamiseen ole olemassa mitään taikatemppua, työtä se vaan vaatii. Toistoja ja toistoja ja toistoja, että kohta korjaantuu oikeaksi. Nyt on sitten treenailtu iltaruuan kanssa sitä oikeaa kohtaa. Sinänsä tuo on sellaista helppoa ja nopeaa treenattavaa, mutta vähän tylsäähän se on. Mutta kyllä tässä on nyt tekosyyt jo käytetty niin loppuun, että eiköhän ole jo aika laittaa asia kuntoon.
Lopuksi vielä yksi SporttiRakin kuva. Pidän itse tästä kuvasta tosi paljon, me ollaan Jäynän kanssa tässä niin yhdessä hommissa ❤
Jäynä ❤
Koirarintamalla ja muutenkin vuosi 2017 tarjoili aikamoisen kattauksen tapahtumia. Aika monta suunnitelmaa meni uusiksi…
Pyhä-Nattasen huipulla
Heti tammikuussa koettiin yksi koiranomistajan painajainen, kun Nano-malinois lähti metsälenkillä hetkeksi omille teilleen. Ei palannut, vaikka kutsuttiin. Lähdimme sitten takaisin autolle odottamaan tyhmeliiniä, kyllä se sieltä pian palaa. Mutta ei palannut. Minä jäin autolle ja Janne lähti etsimään Nanoa. Yksi juttu on se, että koiraa ei löydy etsimisestä huolimatta. Ihan toiseen kategoriaan menee se painajainen, että löydät koirasi makaamasta verilammikosta. Ja juuri sillä tavalla Janne löysi Nanon. Se oli ihan voimaton, jaksoi juuri ja juuri nousta ylös. Minä odottelin autolla ja näin lopulta Jannen otsalampun, kun he palasivat pimeästä metsästä. Järkytys oli suuri, kun näin, missä kunnossa Nano on. Se huojui juuri ja juuri tolpillaan, suusta valui verta ja vasen puoli päästä oli turvoksissa sekä silmä näytti omituiselta, kun vilkkuluomi oli puoliksi silmän päällä. Kurkin Nanon suuhun, mutta en nähnyt muuta kuin verta. Ajattelimme, että se on törmännyt johonkin, kun pääkin on turvoksissa. Lähdimme heti ajamaan Hattulan eläinsairaalaa kohti. Minä ajoin, Janne seuraili Nanon vointia. Nano oli koko matkan tajunnan rajamailla, mutta elossa. Perillä eläinlääkäri totesi, että Nano on shokissa ja sen pulssi täytyy saada laskemaan, että se voidaan tutkia tarkemmin. Rauhoituksen jälkeen Nano saatiin tutkittua ja suusta löytyi kitalaesta reikä hammasrivin takaa. Reikään oli hyytynyt verta ja se onkin varmasti ainoa syy, miksi Nano selvisi hengissä sairaalaan saakka. Tutkittaessa hyytymä irtosi ja reijästä alkoi suihkuta verta uudelleen. Haava poltettiin umpeen ja Nano jätettiin sairaalaan pään CT-kuvaan ja odottamaan aamua sekä tarkempia tutkimuksia. Mielet raskaina palasimme kotiin ilman Nanoa. Onneksi tämä sattui Tampereella, missä apu on lähellä Vaasaan verrattuna. Oli tässä monta enkeliä kyllä matkassa.
Aamulla Nanon haava oli auennut uudelleen ja sen jälkeen Nano olikin hetkisen erittäin kriittisessä tilassa. Se oli menettänyt verta ihan liikaa ja verensiirto olisi tehtävä heti. Me päätimme lähteä paikalle oman koiralaumamme kanssa, vaikka kaikki koiramme olivat liian nuoria, liian vanhoja tai liian pieniä verenluovuttajiksi. Kyllä niistä kaikista yhteensä saataisiin varmasti riittävästi Nanolle. Olimme juuri saaneet pakattua lauman autoon, kun Hattulasta soitettiin, että verenluovuttaja on löytynyt ja Nanolle tehdään verensiirto. Nano rauhoitettiin jälleen ja sitä pidettiin rauhoitettuna iltapäivään saakka. Siihen mennessä Nanon tila oli riittävän vakaa leikkausta varten. Haava tutkittiin kunnolla ja poltettiin huolellisesti umpeen. Reikä oli pieni, mutta syvä, se ulottui silmän taakse saakka. Arvauksena on, että Nano on juossut metsässä suu auki ja joku risu on lävistänyt sen kitalaen katkaisemalla samalla yhden suun isoista valtimoista. Nyt haava oli kuitenkin ummessa ja Nano jäi tarkkailtavaksi vielä yön yli. Seuraavana päivänä saimme hakea pikkuisen kotiin. Sillä oli ehdoton riehumiskielto ja lepoa olisi jatkettava pari viikkoa. Muutaman päivän Nano olikin väsynyt ja kipeä, mutta kyllä siitä kahdesta viikosta ainakin toinen oli aika haastava. Siis sen lepäämisen suhteen. Kaksi viikkoa haaverin jälkeen Nano kävi kontrollissa ja todettiin erittäin reippaaksi pikkumalinoisiksi. Samoihin aikoihin Nano täytti vuoden 🙂
Toipilas ❤
Kevät meni melko rauhallisissa merkeissä. Harrastusrintamalla treenailu jatkui tavalliseen malliin viikoittain ja Jäynä ja Nano pääsivät etsimään ihmisiä ja opettelemaan jäljestystä. Tottistelua tehtiin vaihtelevalla innolla. Leo, Velmu ja Viivi treenailivat myös, mutta vähän pienemmässä mittakaavassa. Mitään kovin merkittäviä edistysaskelia ei tullut, hommat etenivät hitaasti mutta varmasti.
Tärähtänyt kuva lenkille lähdöstä. Tyypit odottaa tuulikaapissa lähtölupaa 🙂
Huhtikuulla oli Lohtajan leiri hiekkarannalla, vaikka vielä ei ollut ihan rantakelit. Lunta oli paikoitellen vielä ihan mukavasti, mutta kyllä se maakin sieltä paistoi. Tämä jokakeväinen leiri on kyllä aina yksi vuoden kohokodista minulle. Ollut jo niin kovin monta vuotta. Aloitin aikanaan Viivin kanssa, Leksaakaan ei silloin vielä ollut. Tällä kerralla treenaamassa olivat Leo ja Jäynä, Viivi oli mukana enää maskottina ja kannustamassa muita 🙂 Mutta mukana kuitenkin.
Kuva: Kaija Lackström
Kesäkuussa olimme Saariselällä viikon verran leireilemässä ja se olikin aika hieno reissu. Treeniä tuli riittävästi ja ehdimme myös nauttia Lapin yöttömästä yöstä sekä huikeista maisemista. Lappi on kyllä aina ❤ ja sinne täytyy palata uudelleen ja uudelleen. Toivottavasti leiri järjestetään myös ensi vuonna 🙂
Leksa 15 tuntia vanhan jäljen lopussa Saariselällä. Hiki tuli!
Kesäkuun lopulla vietimme Tiinan ja koirien kanssa aika mahtavan päivän ja yön Lohtajan hiekkarannalla. Oli ehkä kesän kuumimpia päiviä, koirat nauttivat meressä kirmaamisesta ja teltassa nukkumisesta. Vähän harmittaa, että ei tullut otettua kuvia siitä kirmailusta, koska tämä jäi viimeiseksi reissuksi Leon kanssa 😦 Muutama päivä reissun jälkeen Leo katosi ja löytyi melkein kolme viikkoa myöhemmin kuolleena. Täältä löytyy tarkempi kuvaus siitä painajaisesta.
Elokuulla oli loma, niin kovin kaivattu. Kävimme Linnanmäellä tuulettumassa ja kiertämässä Turun saariston rengasreitin. Mökilläkin tuli pötköteltyä. Keväällä oli suunnitelmissa, että olisi tehty joku vaellusreissu Lapin suuntaan. Heinäkuun jälkeen oli vaan takki niin tyhjä, että mikään fyysisesti raskas reissu ei tuntunut houkuttelevalta. Ihan hyvä vaan olla ja ladata akkuja.
”Käsi kädessä” Kustavissa
Loman jälkeen aloitin uudet työt ja palasin Jäynän kanssa harrastuksiin. Jonkin verran on treenaaminen jäänyt vähemmälle työkiireiden vuoksi, mutta olemme saaneet rullailmaisun opettelun hyvään vauhtiin. Viivi voi melko hyvin, sen särkylääkkeet vaihdettiin keväällä. Mummeli kulkee lenkeillä mukana pääsääntöisesti reippaasti, mutta kylmää se ei oikein enää kestä. Viivi on aika paljon ”kuivunut kasaan”, eli lihakset ovat pienentyneet ja Viivi myös nukkuu nykyään aika paljon. Sinänsä Vinkunen on kunnossa, mutta kyllä siinä ikä näkyy. Toisaalta mummeli innostuu edelleen esimerkiksi vinkuleluista vanhaan malliin 🙂
Työmatkalla
Tämän vuoden yksi tärkeä saavutus on kuitenkin mielestäni toimiva arki nykyisen lauman kanssa. Porukkaan kuuluu siis aika suuren osan ajasta kaksi malinoisia, bordercollie ja parsonrussellinterrieri. Lenkkeily sujuu koko porukalla samaan aikaan, tosin Viivi ei tule pidemmille tai muuten raskaammille lenkeille enää mukaan. Tuntuu, että Leon poismenon jälkeen Jäynä on hieman hakenut paikkaansa ja omaa identiteettiään. Toki Jäynä on siinä iässäkin, että se miehisyys kasvaa hyvää vauhtia. Eturauhasvaivoiltakaan ei ole säästytty, kun laumassa on myös ei-leikattu narttu. Nanon juoksujen aikaan Jäynä pöyhi sohvatyynyjä melko innokkaasti. Vielä ei ole kuitenkaan mitään päätöksiä suuntaan eikä toiseen, että miten nämä juoksuajat jatkossa hanskataan. Nähtäväksi jää, miten tuo Jäynän eturauhanen rauhoittuu vai rauhoittuuko se. Juoksuja lukuun ottamatta arki menee kuitenkin hyvin. Sisällä porukka on aika paljon eri tiloissa ihan vaan siksikin, että kaikki saavat olla rauhassa. Nanolla ja Jäynällä on ikäeroa noin kuukausi ja meno on välillä sen mukaista. Siinä jäisi yksi terrieri jalkoihin ihan huomaamatta. Kun meinaa välillä jäädä yksi malikkakin 😀
Hassua on se, että Viivi ja Jäynä nukkuvat nykyään aika paljon vieretysten. Joko Viivin ego on pienentynyt niin, että se ei tarvi ympärilleen enää niin paljon ilmaa. Tai sitten Jäynä on vaan sulattanut mummon sydämen. Lenkeillä Jäynä haastaa sinnikkäästi Viiviä leikkimään, vaikka tähän mennessä Viivi ei ole vielä kertaakaan lähtenyt mukaan. Pari kertaa ne on sisällä vähän yrittäneet leikkiä, mutta Jäynällä taitaa olla hieman liikaa vauhtia ja massaa Viivin makuun 🙂 Jäynä yrittää leikkiä rauhallisesti, muttakun on vaan niin paljon iloa. Ihan pakko tehdä edes pieni puolimetrinen loikka kesken leikin. Muuten Jäynä ottaa vähän liiaksikin mallia Viivistä niissä huonoissa jutuissa. Aika paljon sen kanssa saa keskustella siitä, miten paljon missäkin tilanteessa on sopivaa innostua ja miten se innostus saa ilmentyä. Elämän opettelua siis sisältää 2-vuotiaan uroksen arki aika paljon. Ja kyllä sitä on myös 13,5-vuotiaan terrierin arjessa. Enemmänkin saisi olla…
Vuosi 2017 oli koirarintamalla siis aika raskas ja Leon menettäminen on ollut itselleni hirvittävän surullinen asia. Sen ei vaan olisi pitänyt mennä niin 😦 Toisaalta olen voinut keskittyä Jäynään paljon enemmän ja se on kyllä ihan huipputyyppi ❤ Minun täytyisi nyt vaan vähentää Jäynän paapomista ja ymmärtää, että se on ihan täysikasvuinen koira. Jolle täytyisi pitää vähän enemmän kuria. Kunhan ei unohdeta pitää hauskaa, Jäynän kanssa sitä vaaraa tuskin on. Se taitaa olla kaikista omistamistani koirista iloisin tähän mennessä. Oikea liito-orava 😀
Liito-orava latautumassa ❤
Jäynän luustokuviin vieminen viivästyi, kun autoni päätti hieman rikkoutua ja syödä kaikki varantoni. Nyt sain kuitenkin kuvautettua Jäynän ja kuvaavaan eläinlääkärin mukaan luusto näytti priimalta. Kyynärät ovat täysin terveet, samoin polvet, lonkat ja selkä. Kennelliitosta selkälausunto tuli kuitenkin takaisin lausunnolla LTV1, joka tarkoittaa, että lanne-ristinikamassa on joku lievä poikkeava rakenne. Tämän ei pitäisi kuitenkaan vaikuttaa Jäynän elämiseen ja harrastastamiseen mitenkään, periaatteessa se on siis terve koira. Tämä oli tietenkin hyvä uutinen 🙂
Jäynä sekavana kuvausten jälkeen 🙂
Otatin samalla Leksasta CEA-geenitestin. Sillähän oli nuorempana terveeksi peilatut silmät, mutta syksyllä silmätarkastuksessa eläinlääkäri löysikin yllättäen Leolta CRD:n. Kennelliiton sivujen mukaan ”CRD tai CH on silmänpohjan suonikalvon synnynnäinen vajaakehitys” ja ”Lievä CRD/CH ei olennaisesti heikennä silmien näkökykyä. CRD/CH-muutokset eivät etene. CRD/CH-sairasta koiraa voi käyttää jalostukseen mutta mieluiten terveen kumppanin kanssa.” Kun olen selvittänyt asiaa, niin CRD ei sinänsä olisi Leon rotuunoton esteenä, mutta se rekisteröitäisiin EJ-rekisteriin. Eli Ei Jalostukseen. Ja koska olisin yrittämässä Leoa virallisesti rotuun vain jalostuskäyttöä ajatellen, niin tuo EJ-rekisteri ei ole oikein vaihtoehto. Sen vuoksi siis odottelemme jännityksellä geenitestin tuloksia.
No sitten Lohtajan leiristä, tuosta jokavuotisesta kohokohdasta 🙂 Ohtakarissa on vaan todella kaunis luonto ja aika erilainen kuin täällä kotonurkilla. Sinne on aina ilo mennä ihan jo näkymien vuoksi, mutta kyllä siellä treenataankin. Ja pääsee treenaamaan erilaisissa paikoissa vieraampien ihmisten kanssa. Uudet silmäparit näkevät aina uusia asioita ja toisaalta itsekin on kiva nähdä uusia koirakoita. Eri paikkakunnilla saatetaan treenata vähän erilaisia juttuja ja leireiltä usein tarttuu mukaan uusia ideoita. Tämäkään leiri ei ollut pettymys, vaan pääsimme harjoittelemaan hienoissa maisemissa vähän erilaisia juttuja. Ja treenien ulkopuolellakin Jäynä pääsi kävelemään kierreritiläportaita ja leikkimään vähän itseään nuoremman koirapojan kanssa. Leolle sattui melkoinen koettelemusten treeni, joka mielestäni kuitenkin osoitti, että sen motivaatio on kunnossa. Ensimmäiselle maalimiehelle mennessä Leo putosi heikkoihin jäihin, mutta pääsi itse pois. Siitä se jatkoi juosten maalimiehelle ja ilmaisi sen tavalliseen tapaan. Toiselle juostessa se ei huomannut lammasaitaa, vaan törmäsi siihen. Törmäyksen jälkeen Leo totesi, että tämähän pitää kiertää ja pääsi sillä perille. Siellä taas ilmaisu. Kolmas oli sitten näkötornissa aika korkealla, mutta Leo tuntui tietävän aika nopeasti, että ylös on päästävä. Rappuset löytyivät, mutta ne oli semmoset, joista Leo ei oikein pidä: Ritiläportaat, joissa on vielä sellainen kaide, josta näkyy läpi. Jostain syystä Leksaa huimaa eniten se, että se näkee sivulta suoraan alas. Ja ritiläportaat on olleet hieman haastavia sen jälkeen, kun se kerran katkaisi kyntensä sellaisissa. Ylös kuitenkin mentiin, kun minä menin mukana. Leo ei pystynyt kuitenkaan ilmaisemaan, eikä palkkakaan oikein kelvannut. Kävelimme rauhassa sitten alas leikkimään lelulla ja Leo ottikin lelun heti, kun pääsi portaista pois. Olisi se voinut paremminkin mennä, mutta Leo kuitenkin meni rappuset, vaikka jalat tutisten. Ja palautui asiasta alle sekunnissa, kun pääsi portaista pois. Näyttäisi siltä, että Leo on oppinut tunnistamaan, koska haju tulee jostain ylhäältä ja se osaa (tai ainakin nyt osasi) katsella ylöspäin. On se vaan edelleen mun kultapoika ❤ (Kuvista kiitos Kaija Kalaojalle)
”Tuolta ylhäältä se haju tulee…”
”Joo, tuolla tuolla!” Mä näen sen”
Tässä ollaan tulossa jo alas päin
Jäynästä ei tullut kuvia, mutta tietenkin sekin oli treenaamassa. Tehtiin peltojälkeä sivutuulessa ja Jäynä jäljesti vähän jäljen vieressä. Vetisissä kohdissa se pyöri, mutta niissähän se haju taitaa hieman levitä. Jälki oli ehkä hieman haastava osaamistasoon nähden, mutta aika mallikkaasti Jäynä sen veti. Hiekkadyyneillä Jäynä pääsi tekemään reagointitreenejä ja se meni tosi hienosta. Erittäin selvä reaktio ja suoraan maalille. Kasarmialueella Jäynä sai etsiä ihmisiä pihapiireistä ja rakennuksista. Aika nopeasti herra pätevä löysi ihmiset ja ratkaisi vähän visaisemmatkin pähkinät. Se, että ihmiset olivat ennestään tuntemattomia, ei ollut mikään ongelma. Maanpinnan alapuolelle menevät rappuset tuntuivat olevan pala kakkua, samoin ruokalan pöydällä makaava ihminen. Sain itse paljon Jäynänlukutreeniä ja Jäynä sai positiivisia kokemuksia vieraista ihmisistä ja erilaisista piiloista. Hyviä treenejä siis meille molemmille. Itse sain (taas) palautetta siitä, että voisin tukea ja kehua Jäynää enemmän. Ja tottahan se on. Hyvä siis, että mun touhuja katsotaan kriittisin silmin 🙂
Ja sitten Viivin kuulumiset. Pääsin yllättämään sen tuossa eräänä päivänä siitä, kun se haukkui yksin ollessa. Siinä huutaessa Viivi ei kuullut, että tulin paikalle. Se makasi keskellä huoneen lattia kyljellään ja haukkui ilmeisesti ihan vaan haukkumisen ilosta. Mene ja tiedä, ei tuo kuitenkaan ihan täyspäisen touhulta näyttänyt. Kun Viivi sitten huomasi minut, se nousi ja oli, että ”Siinähän sä oot 🙂 ”. Että tuota… sitruunapanta kuntoon siis ja kokeillaan sillä. Haukkumisjuttuja lukuun ottamatta Viivi tuntuu voivan hyvin, se lähtee lenkeille mukaan aina ylitsevuotavalla innolla ja jaksaa touhottaa muiden mukana. Kevät ja virtaavat vedet kiinnostavat ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Muutama viikko sitten Viivikin sai hakutreeneissä etsiä yhden ”kadonneen” ja valtavalla innolla se tehtävänsä suoritti. Ilmaisukin tuli vanhasta muistista kuin vettä vaan. Että vaikka se tuntuu olevankin ajoittain hieman höperö, niin toisaalta Viivi on vielä ihan menossa mukana 🙂
”Lenkille lähdössä? Mä tuun mukaan!”
Tulipa otettua semmonen viikon irtiotto normaalista arjesta, kun olin Myytin leirillä Jämillä. Kyseessä ei ollut mikään rentoutumisleiri, vaan treenitunteja kertyi reilusti. En toki viihtyisikään aurinkotuolissa makoilemassa kovin hyvin, joten toiminnantäyteiset päivät sopivat minulle paremmin kuin hyvin.
Viikon aikana treenattiin tokoa, jälkeä, hakua ja esineruutua. Jälkeä tuli tehtyä eniten ja suurin osa jäljistä tehtiin pellolle. En pysynyt enää laskuissa mukana, että montako kertaa treenattiin mitäkin. Arvioisin, että Jäynä sai kymmenkunta erilaista jälkeä, ehkä viidet tokotreenit, kaksi hakutreeniä ja yhdet esinetreenit. Leolle tehtiin neljä jälkeä, yhdet hakutreenit ja kolme tai neljä tokotreeniä. Viivi sai etsiä pari eksynyttä yhtenä päivänä. Muuten mummokoira pääsi lenkkeilemään ja uimaan sekä hengailemaan välillä mökin olohuoneeseen tai grillauskotaan. Laskeskelin tuossa. että ulkona tuli vietettyä noin 50 tuntia ja aurinkorasvaa kului varmaan puoli purkkia. Siitäkin huolimatta poltin hieman nahkaani ja sain otsaan semmosen kivan rusketusrajan. Mutta en valita 🙂 Mieluummin sitä kuitenkin treenaa hellekelillä kun räntäsateessa.
Jäynän kanssa päästiin jälkiasioissa aika tavalla eteenpäin. Jäynä jäljestää jo aika kivasti kaaria molempiin suuntiin pellolla, mullalla ja metsässä. Esineilmaisu saatiin alulle, sitä toki pitää treenata vielä jäljestä erillään enemmän. Välillä Jäynä muistaa mennä hyvin maahan muovirasialle, mutta ajoittain se maahanmeno unohtuu. Koska päädyin tekemään namijälkeä, niin nyt pitäisi sitten saada ne namit pois sieltä jäljeltä. Jäynä jäljestelee ainakin noin 10 askeleen pätkiä ilman namia, mutta pidempää namitonta pätkää en ole vielä tehnyt. Ajattelin laittaa nyt sen esineilmaisun kuntoon ensin ja sen jälkeen vähennän ruokaa jäljeltä. Jäynä ajoi myös pari vieraan tekemää jälkeä, eikä siinä ollut mitään ongelmaa.
Tokossa ei edetty niin kovin paljon, koska viikon aikana keskityttiin enemmän minun opettamiseen. Pitäisi osata olla innostavampi ja leikkiä paremmin. Sen asian kanssa päästiin aika paljon eteenpäin ja viimeisimmässä treenissä Jäynä taisi tuoda lelun minulle jo kerran käden ulottuville vahingossa. Hakutreeneissä ei tehty mitään kovin ihmeellistä. Jäynä lähtee edelleen aika itsenäisesti ihmisen luo, kun saa hajun. Sielläkin purkille maaahanmenoa voisi vähän taas vahvistaa. Olen vähän niin kuin unohtanut treenata sitä viimeaikoina, kun on ollut niin paljon muutakin treenattavaa. Kaiken kaikkiaan joka tapauksessa kiva tehotreeniviikko. Takki on aika tyhjä juuri nyt, mutta en kyllä ehtinyt ajatella työasioita tai mitään muutakaan normaaliarkeen liittyviä asioita koko viikolla.
Leksa-boy sai tehdä monta erilaista treeniä, siitä iso kiitos jäljentekijälle! Viikon aikana tehtiin marjanpoimijajälki (sen talloin itse), jäljennostoja, yön yli vanhentunut jälki ja teräviä kulmia sisältänyt jälki. Lisäksi Leksa pääsi tokoilemaan useamman kerran. Teemana oli pääasiassa se, että Leo oppisi erottamaan ruudun ja merkin kierron. Viikon loppua kohti saatiin onnistumisia jo aikaiseksi, joten ehkä se osaa jo ainakin jollain tasolla erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan. Mietin jo ihan, että pitäisikö ilmoittautua tokokokeeseen…
Liika treenaaminen ei ole ainakaan omille koirilleni hyväksi. Leo menee vähän ylikierroksille, jos treenataan liikaa. Se odottaa joka hetki, että lähdetäänkö pian taas johonkin ja on kotona melkoinen hyrrä. Yritän välttää siis liikaa treenaamista Leon kanssa ja nyt Jäynän kanssa yritän opettaa alusta saakka, että välillä meillä on lepopäiviä. Jolloin hoidetaan vaan pakolliset pissalenkit, mutta ei treenata mitään. Eikä tehdä pitkää lenkkiä. Toki meillä on myös niitä päiviä, että ei treenata, mutta tehdään pidempi lenkki.
Leksan kanssa voisi aloitella pyöräilykauden. Mutta mitenköhän sen tänä vuonna hoitaisi, että tassujen iho ei menisi taas rullalle? Joka kevät on ollut sama juttu, että ensimmäisen pyörälenkin jälkeen on seurannut ainakin muutaman päivän ”sairasloma” kaikesta. Sen vuoksi en ole aloittanut pyöräilyä vielä. Suunnitelmana on kuitenkin, että vien pyörän ja Leon autolla hiekkatielle, enkä juoksuta Leksaa asfaltilla ollenkaan. Tuleepa se viime kesänä ostettu pyörätelinekin käyttöön. Viivi on ilmoittanut jo muutama vuosi sitten, että hän ei enää juokse pyörän vierellä. Jäynän kanssa pyöräilyt taitavat mennä ensivuoden puolelle. Ehkä sitä voisi kuitenkin joskus syksyllä kuitenkin totuttaa pyörään edes vähän. Vaikka vaan taluttamalla pyörää ja kävelemällä Jäynän kanssa pyörän vierellä. Tässä vaiheessa Jäynä ei kyllä osaa edes kävellä remmissä nätisti juoksemista puhumattakaan.
Jotain on kyllä treenattukin, ei me viikkokaupalla olla huilattu. Leo pääsi pari viikkoa sitten hakutreeneihin teemalla ”en halua tietää missä maalimiehet ovat”. No, Leo tiesi. Ja juoksi about 200 metrin päähän haukkumaan. Oli aika lennokasta menoa ja suurimman osan ajasta mulla ei ollut tarkkaa tietoa, missä Leo menee. Ei hyvä. Saan sen pysymään järkevällä etäisyydellä, kun huutelen sitä koko ajan. Mutta jatkuvasta komentamisesta Leolla vaan kierrokset nousee. Pitäisi varmaan tehdä muutama iso treeni putkeen, heti semmonen parin tunnin etsintä. Vai onko tähän olemassa joku muu lääke? Tällä viikolla tilasin Leksalle treenit sillä ajatuksella, että vaikka ollaan metsässä, maalimiehet saisivat olla vaikeasti paikannettavissa. Halusin seisovan ihmisen (ihan vaan, kun sitä ei muista treenata riittävän usein), sitten yhden kiven päälle ja kolmannen puuhun. Puussa olevaa ihmistä Leo saikin paikantaa hyvän aikaa ja kerkesin jopa paikalle ennen kuin Leo löysi ihmisen. Jonkin aikaa se olikin jo pyörinyt puun ympärillä ennen sitä. Jossain vaiheessa Leo ymmärsin katso ylös ja siellähän se ihminen oli 🙂 Hienosti Leksa nousi välillä haukkuessa puuta vastenkin haukkumaan. Toinen ja kolmas maali olivat hyvin lähellä toisiaan. Toinen seisoi sen kiven vieressä, jonka päällä kolmas ihminen oli piilossa. Hyvä keksintö! Harmittavasti minä näin sen kivellä olevan ihmisen, kun palkkasin Leksaa siitä seisovan ihmisen löytämisestä. Se olisi ollut minulle kunnon pähkinä ellen olisi itse huomannut kiven päällä pötköttävää maalia. Yritin olla ihan coolina, että en auttaisi Leksaa ja lähdimmekin kiven luota pois. Kyllähän Leo sitten kuitenkin osasi mennä kivelle takaisin jonkun matkan päästä, kun sille taisi tulla olo, että jotain siellä kivellä tapahtui. Pieni ”outous” näkyi siinä, että kun Leksa meni kiven päälle, se ensin pissasi melkein ihmisen päälle ja aloitti haukkumisen vasta sitten. Leolla on tuollainen kiva tapa. Että jos on jotain hankalaa tai outoa, niin paineet täytyy päästä pissaamalla ulos. Mutta hyvä treeni joka tapauksessa. Ihan kiva, että Leo ei aina selviä treeneistä ihan rallattelemalla.
Jäynä on jatkanut jäljestelyä eri alustoilla. Pari viikkoa sitten tein n. 60 askelta pitkän jäljen soralle. Alussa oli pientä häsäämistä, mutta aika pian se tajusi, että tämä on sitä samaa juttua kun ennenkin. Sanoisin jopa, että nakkeja jäi väliin vähän vähemmän. Jäynä siis teki tarkasti. Tällä viikolla oli ohjelmassa about saman mittainen jälki metsässä. Ensimmäinen laatuaan siis siinä ympäristössä. Hyvin Jäykky kyllä jo tietää, mitä ollaan menossa tekemään, kun vaihdan jäljen lähellä kaulapannasta valjaisiin. Tällä jäljellä Jäynää piti jo jarrutella aika paljon ja kerran se jopa istui minua katsomaan, että ”eikö saakaan mennä?”. Odotin rauhassa ja Jäynä jatkoi jäljestämistä itse. Tähän mennessä olen ajanut kaikki jäljet tosi tuoreina, joten ehkä voisin jo vanhentaa jälkiä vähän enemmän. Tai lisätä pituutta. Tai tehdä kaarroksia. Monta on vaihtoehtoa 😉 Nyt olen tähän saakka yrittänyt tehdä muuten aika samanlaisia jälkiä, koska olen tehnyt niitä eri alustoille. Ehkä lisään nyt ensin jäljille pituutta, niin samalla siinä tulee väistämättä myös vähän ikää lisää.
Viikonloppuna Leo ja Jäynä pääsivät raunioille treenaamaan. Leolle halusin kaksi ihmistä vaikeisiin piiloihin niin, että en tiedä, missä ihmiset ovat. Kovasti Leo saikin tehdä töitä ensimmäisen piilon kanssa, mutta paikansi se sitten lopuksi maalin. Toinen meni vähän nopeammin, mutta ei sekään ollut onneksi ihan läpihuutojuttu. Tällaiset treenit meille sopivat, että Leo joutuu tarkentamaan, eikä löydä ihmistä sillä älyttömällä juoksemisella ja vouhkaamisella.
Jäynällä oli myös kaksi ukkoa piilossa. Toinen oli kasan päällä pienessä painaumassa. Ajatuksena oli, että kun Jäynä kiipeää kasan päälle, maalimies löytyy heti. Toinen oli vaakaputkessa ja ajatuksena oli, että Jäynä joutuisi menemään hämärään putkeen vähän sisään. Noh, se putkessa ollut ihminen, sen Jäynä haistoi kasan päältä, koska putkesta meni ylös toinen putki. Maalimies kiipesi palkkaamaan sinne ylös, kun Jäynä siellä heilutteli häntäänsä. Tulipa vahingossa sitten sellainen puoliksi umpinainen piilo, kun putken päällä oli eurolava. Se toinen maali oli tavallaan odotettua haasteellisempi, koska vaikka haju tuli hyvin kasan reunaa alas, matkan varrella oli pieni notkelma, minkä kohdassa haju katosi. Vähän pyörittyään Jäynä keksi kuitenkin jatkaa ylöspäin ja sai hajun uudelleen. Sieltä se ukko löytyi Jäynän suureksi iloksi. Lopuksi Jäykky sai vielä kokeilla pellin päällä kävelemistä, isoon betoniputkeen menemistä minun kanssani, korkealla sillalla kävelemistä ja jyrkähköjä rappusia. Jäynä ei oikein osannut mennä rappusia ylös, mutta alaspäin se tuli, varovasti.
Muuten tämä leiriviikonloppu meni muita koirakoita harjoitusarvostellessa ja erilaisia suorituksia katsoessa. Omia koiria en jaksanut illalla enää treenata, mutta ne pääsivät monta kertaa päivässä pienelle lenkille. Jäynä pääsi myös painimaan jokusen viikon vanhemmat malikkapojan kanssa. Siinä olikin Jäynälle kunnolla vastusta 🙂 Pojat löysivät yhteisen sävelen aika hyvin ja Jäynä sai vähän ehkä maistaa omaa lääkettään, kun kaverikin oli kovaotteinen. Jäynä oli leirillä aika harmiton ja hyväkäytöksinen. Jonkin verran sen kyllä pöhisi ja möykkäsi muille koirille. Eli mörköikä tekee ilmeisesti tuloaan.
Muuten kolmen päivän leiri/koulutusviikonloppu meni aika kivuttomasti. Viivi oli Pedon luona hoidossa ja pääsi mökkeilemään. Siellä Vinkunen oli saanut kirmailla vapaana tuntikaupalla ja laittaa viisivuotiaan saksanpaimenkoirauroksen ruotuun. Sakemanni oli kuulemma aluksi kiusannut myös Viiviä vähän, mutta se loppui lyhyeen. Sen jälkeen se oli härkkinyt Petoa, eikä ollut totellut, vaikka Peto oli sille ärähtänyt. Viivi oli sitten kuulemma mennyt useammin kun kerran seisomaan poikittain sakemannin ja Pedon väliin. On se kyllä hassua, miten tuolla 5-kiloisella pikkukoiralla voikin olla tuollainen auktoriteetti. Ja miten se suojelee laumaansa, oli vastassa mitä tahansa. Hänen alaisiaan ei höykytä muut kuin hän itse 😉
Ilmoitin Jäynän tuossa pari viikkoa sitten tottelevaisuuskurssille. Se tulikin nyt sitten aika hyvään aikaan. Kurssilla Jäynä pääsee näkemään muita koiria, se kun tuntuu olevan tällä hetkellä vähän jännää. Ensimmäinen kerta oli maanantaina. Koirat oli jaettu pareiksi ja jokaiselle otettiin muutama nopea kierros. Aina kierroksen jälkeen ohjaaja sai ohjeet seuraavalle kierrokselle. Ekalla kiekalla Jäynä pöhisi parilleen, eikä muutenkaan keskittynyt ihan kunnolla. Uusi paikka, uusi koira. Sen jälkeen sain ohjeeksi olla itse nopeampi ja kierrokset menivätkin sen jälkeen aina edellistä paremmin. Jäynän kanssa tehtiin sivulletuloja nopeaan tahtiin ehkä noin viisi per kierros. Siitä loppupalkka ja nopeasti autoon. Pikkukaveri ei ehtinyt juuri katsella ympärilleen, eikä ehtinyt puhistakkaan. Hyvä treeni kyllä. Taas kerran sain huomata, että minulla on taipumusta ahnehtia vähän liikaa. Ja muutenkin olen taipuvainen kaikenlaiseen häsläämiseen. Mulle tuli ohjeeksi opetella namien antamista niin, että niitä ei lentele ympääriinsä. Itse ajattelin myös, että opettaisin Jäynälle jo hieman sitä sivulla olemistakin sen sijaan, että siihen vaan tullaan käymään sekunniksi. Makuulla olemista olen myös kotona harjoitellut jonkin verran. Jäynä pysyy jo joitakin sekunteja namien välissä. Yhteensä olen tehnyt varmaankin maksimissaan parinkymmenen sekunnin makaamisia.
Meillä on siis valtakunnassa kaikki hyvin. Jäynä on oppinut väistämään Viiviä ja päästän niitä päivittäin ainakin kerran toisiaan tapaamaan. Yhteislenkkejä on tehty muutama, eikä mitään pahempia selkkauksia ole tapahtunut. Viivin terveystilanne on melko vakaa, eikä se ole ollut erityisemmän huonolla tuulellakaan, kuten se kipeänä ollessaan on. Etujalkaansa (sitä ainutta tervettä jalkaa) Viivi on ontunut hieman tällä viikolla. Sanoisin kuitenkin, että ontuminen on vähentynyt viikon aikana, eli jalassa ei todennäköisesti ole mitään vakavaa. En viitsi tutkituttaa enää jokaista ontumista ja kipuilua, koska hoito olisi todennäköisesti joka tapauksessa särkylääkettä ja lepoa. Ja ne kuuluvat Viivin jokaiseen päivään jo muutenkin. Yritämme siis jatkaa treenaamista ja lepoa sopivassa suhteessa edelleen. Viivikin saa satunnaisesti käydä syömässä Jäynän jäljelle jääneet nakit tai etsimässä ”vahingossa” pudonnutta hanskaa. Ja kaikki tämä tietysti häntä iloisesti heiluen.
Lumet ovat pääasiassa sulaneet, joten jälkikautemme on alkanut. Leo on tehnyt viisi jälkeä, samoin Jäynä. Hakua treenaamme ympäri vuoden, joten Leon treenikertoja en edes lähde laskemaan. Jäynällä on hakutreenikertoja nyt takana seitsemän. Viivi on toimittanut pääasiassa sohvanvaltaajan ja lenkkikaverin virkaa. Tosin senkin lenkkeilyt ovat olleet nyt viikon verran aika lyhyitä tulehtuneen varvasvälin takia. Ilmeisesti Viivillä on jollain lenkillä mennyt varpaiden väliin joku pieni kivi tai soraa ja iho oli hierynyt vähän rikki. En huomannut juttua heti ja Viivi ehti nuoleskella jalkaansa vähän liikaa. Näytin Viivin varpaan samalla, kun Jäynä sai toiset rokotuksensa. Nyt sitten laittelen pikkuruisiin varpaisiin antibioottivoidetta kahdesti päivässä ja Viivi joutuu pitämään kauluria. Varvas näytti jo aika hyvältä, mutta sunnuntain hiekkadyynilenkki taisi olla varpaalle liikaa ja Viivi ontui maanantaina taas vähän enemmän. Täytynee malttaa siis pitää mummokoiraa vielä remmissä ja lenkit lyhyinä.
Leon jälkitreenit ovat lähteneet käyntiin vauhdikkaasti. Vähän liiankin. Eli jäljellä mennessä vauhtia on vähän liikaa ja sen vuoksi tarkkuus kärsii. Ensimmäinen treeni oli jäljennostotreeni ja se meni aika hyvin. Tosin vauhtia tosiaan oli. Toisena treeninä oli soralle tehty jälki, jossa oli harhoja. Kolmas jälki oli sänkipellolla, neljäs metsässä ja viides myös metsässä. Soralla Leo yritti mennä tarkemmin, eikä se välittänyt harhajäljistä mitään. Esineet olivat jäljellä tosi pieniä ja materiaaleina oli metallia ja muovia. Leo meni muistaakseni yhdestä esineestä ohi (20 sentin kolikko). Harhatreeninä tämä oli kuitenkin tosi hyvä, koska niistä Leo ei häiriintynyt lainkaan. Samantyylisiä treenejä tullaan tekemään varmasti myös jatkossa. Peltojäljellä Leo häsläsi jokaisessa kulmassa, koska vauhtia oli ihan liikaa. Jälki oli melko tuore, noin tunnin vanha. Tästä opetuksena, että jos teen pellolle, niin jäljen pitää olla vanhempi. Neljäs jälki oli metsässä, noin puoli kilometriä ja nelisen tuntia vanha. Jäljellä oli mutkia ja yksi tienylitys. Yksi esine jäi Leolta huomaamatta, vaikka Leo käveli suoraan esineen yli. Muut nousivat, vaikka jäljellä oli myös muovisia melko pieniä esineitä. Yhdessä kohdassa Leo oli jäljeltä noin viisi metriä sivussa sellaisessa kohdassa, jossa oli lumiläiskä ja olin mennyt lumen läpi. Leo Jäljesti lumen reunalta ja samalla kallion alareunalta. Ehkä haju valui lumella kalliolta alas? Se oli tämän kohdan jälkeen, kun Leo meni esineestä yli. Alla kuva jäljestä ja ajosta. Yhdessä kohdassa sanoisin, että paikannus ei näytä oikein. Mutta tuolla ennen tienylitystä on se kohta, jossa oltiin oikeasti vähän jäljen vieressä. Lopussa taas olemme menneet oikeasti jälkeä pitkin, koska löysimme myös lopussa olevan esineen. Eli ei tämä tekniikka ihan metrintarkkaa ole 🙂 Ja kuvan jälki on tämän kauden neljäs, vaikka kuvassa lukee, että kolmas.
Kauden viides jäljennosto/jälkitreeni tehtiin Lohtajan leirillä. Teimme niin, että Leolle oli kolme jäljennostoa ja viimeisen noston jälkeen Leo sai ajaa jäljen loppuun. Jälki oli ehkä noin 200 metrin mittainen. Ensimmäiseen jälkeen törmätessä Leo teki pienen tarkastuksen väärään suuntaan, mutta kääntyi itse oikeaan suuntaan. Toisella nostolla se yritti väärään suuntaan aika sinnikkäästi, mutta kun en päästänyt, se kääntyi oikeaan suuntaan. Kolmas jäljennosto menikin sitten taas jo kuin oppikirjasta, eli noin metrin tarkastus, että kumpaan suuntaan ja sen jälkeen Leo lähti oikeaan suuntaan. Aika pian olikin esine, josta palkkasin. Sen jälkeen Leo sai ajaa jäljen loppuun ja siellä olikin Leon suureksi iloksi ihminen jäljen päässä. Olen tullut siihen tulokseen, että Leo osaa kyllä nostaa jäljen oikeaan suuntaan, kunhan se vaan keskittyy. Yleensä ainakin ensimmäinen nosto menee hyvin suurella todennäköisyydellä pieleen. Se on vähän paskempi juttu, kun tositilanteessa tilaisuuksia ei ole sitä kahta tai kolmea, vaan vain se yksi. Olen itse päätellyt, että Leolla on vaan väärä mielentila jäljelle mennessä ja sen vuoksi alku menee helposti häsläämiseksi. Miten opetetaan 7-vuotiaalle koiralle uusi mielentila jäljestämiseen? Kaikenlainen ”rauhoittelu” ennen jäljelle menemistä on Leon mielestä vaan hidastelua ja se nostaa mielentilaa entisestään. Syöminen rauhoittaa, mutta Leo ei todennäköisesti suostu syömään ennen ”töitä”. Jos se söisikin, niin sekin olisi todennäköisesti vaan sellainen ”okei, mä syön oikeen nopeesti, jos sen jälkeen saan mennä jäljelle”. Ehkä se voisi toimia, että se ei pääse jäljelle, jos häslää liikaa. Toki se aluksi vaan nostaisi kierroksia, mutta ehkä jonkun 50. kerran jälkeen se ymmärtäisi rauhoittua? Kuka jaksaa muka kokeilla tätä menetelmää? Täytyy siis miettiä, miten Leksaa saisi rauhoitettua.
Sitten Jäynän jäljet. Minun oli tarkoitus opettaa Jäynä ilman nakkeja. Tai siis että nakit eivät olisi maassa. Kokeilin sitä, mutta en saanut hommaa sujumaan. Tulin sitten siihen tulokseen, että jos meistä kumpikaan ei oikein tiedä, mitä ollaan tekemässä, niin on olemassa suuri riski, että homma menee päin pyllyä. Päädyin sitten tekemään sitä ennestään tuttua namijälkeä, jossa osaa ratkaista paremmin mahdollisia vastaan tulevia ongelmia. Eka jälki oli noin 20 askelta nurmella puiston reunalla. Jäynä haisteli innokkaasti, mutta ei oikein vielä tajunnut, mihin suuntaan se homma etenee. Olin kuitenkin tyytyväinen kuullessani nuuskutusta koko ajan. Toinen jälki oli sänkipellon laidalla (noin 30 askelta) ja myös siellä Jäynä osasi haistella hienosti. Pyörimistä tai ainakin sen yrittämistä tapahtui edelleen. Kolmas jälki oli metsässä sellaisella heinällä, joka oli lakoontunut ja tallaantunut talven aikana. Pituutta oli muistaakseni 20 – 30 askelta ja tällä jäljellä Jäynällä syttyi lamppu sen suhteen, että mistä suunnasta seuraava nakkia kannattaa etsiä. Kun suunta oli selvä, myös vauhtia tuli vähän lisää. Siitä seurasi, että nakkeja jäi väliin ja Jäynä yritti kääntyä takaisin päin etsimään ohittamiaan nakkeja. Yritin estää kääntymisen astumalla ohitettujen nakkien päälle. Tällä jäljellä huomasin, että nakkeja jää enemmän oikean jalan askelille. Neljäs jälki oli taas nurmella ja pituutta oli 25 askelta. Vein Jäynän nurmikon reunalle pannassa ja vaihdoin valjaat päälle. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Jäynä aloitti haistelun heti, kun vaihdoin ”vermeet”. Kaverilla on selkeä mielikuva, että nyt haistellaan maata 🙂 Tämä jälki meni aika kivasti, mutta huomasin, että minun täytyy ottaa vähän lyhempiä askelia jälkeä tehdessä. Jäynällä oli selkeä ajatus oikeasta suunnasta, mutta kun seuraava askel ei ollutkaan siinä heti, niin taas tuli vähän pyörimistä. Taas nakkeja jäi oikean jalan askelille enemmän. Nämä neljä ensimmäistä jälkeä tein peräkkäisinä päivinä, että saan heti alkuun pienen ajan sisällä useamman toiston. Näiden jälkien jälkeen taukoa tuli viisi päivää. Sinä aikana tehtiin muita juttuja. Sitten se viides jälki. Sain neuvon, että tekisin Jäynälle vähän pidemmän jäljen, että se pääsee kunnolla vauhtiin. Askelia en laskenut, mutta jäljellä oli mittaa noin 40 metriä. Alustana hiekkakangasta, jossa niukka aluskasvillisuus. Otin vähän lyhyemmät askeleet myös. Tällä jäljellä oli tosi hyviä pätkiä, tosin Jäynä pääsi pyörähtämään taas pari – kolme kertaa. Tuuli kävi aika hyvin takaa ja nakkeja jäi jäljelle. Ilmeisesti niistä taakse jääneistä nakeista tuli sitten hajua ja sen vuoksi Jäynä yritti käätyä välillä takaisin. En päästänyt. Jälleen nakkeja jäi enemmän oikean jalan askelille. Se voi johtua siitä, että kävelen jäljellä Jäynä vasemmalla puolella. Yritän seuraavalla kerralla kävellä enemmän sen takana, josko Jäynällä olisi sitten paremmin tilaa ottaa myös oikealla puolella olevat nakit. Alla kuva viidennestä jäljestä. Kuva on aika epätarkka, mutta näkee kuitenkin millaisella alustalla jäljestetään. Ja kylläpä Jäynä on jo iso!
Jäynän hakuilut ovat lähteneet alkuun erittäin hyvin. Sehän rakastaa ihmisiä ja lähtee kyllä hajun saatuaan etsimään kadonneita innokkaasti. Ensimmäiset kolme treeniä menivät siihen, että Jäynä haki aktiivisemmin vasta ensimmäisen tai toisen maalimiehen jälkeen. Ensimmäiset löytyivät vähän sattumalta, kun mentiin tarpeeksi läheltä ohi ja Jäynä sai ihmisen hajun nenäänsä. Neljännellä treenikerralla Jäynä haki jo itse hajua aktiivisemmin ja lähti maalimiehelle kauempaakin. Lohtajan leirillä saatiinkin kahden päivän aikana kolme treenikertaa ja toistoja tuli pienen ajan sisään aika monta. Nyt Jäynä osaa etsiä jo grillikatoksista, rakennusten alta, lavoista rakennetun kehikon sisältä ja rinteessä olevaa ihmistä. Siis ”normaalien” maastossa olevien lisäksi. Jäynä on myös etsinyt kokonaan pressulla tai muulla peitteellä peitettyjä maalimiehiä. Seisova ihminen aiheutti pientä jännitystä, joten sen kanssa täytyy ottaa varovasti ja miettiä tarkemmin, miten seuraava seisova ihminen sijoitetaan. Ohtakarin Papinpauhassa on avointa maastoa ja lauantaina kävi hyvä tuuli. Siellä Jäynä irtaantui minusta jo helposti 30 – 50 metriä saatuaan hajun etsittävästä. Hienoa on myös se, että Jäynä osaa mennä maalimiehen luona hienosti maahan, kun purkkia pidetään samalla tavalla, miten minä olen sitä kotona purkin kanssa opettanut. Maahanmenon kanssa osallistumisprosentti on ollut tasan sata sen jälkeen, kun ohjeistin maalimiehet pitämään purkkia maassa näkyvillä Jäynän tullessa paikalle. Jäynän mielestä maahanmeno purkille on ilmeisesti kiva temppu, koska sen häntä ainakin heiluu vimmatusti aina maahan mennessä 🙂 Alla videon pätkä Jäynän neljännestä hakutreenistä. Tämä oli sen treenin ensimmäinen etsittävä.
Lohtajan leiristä on pakko kirjoittaa ihan erillinen pieni raportti. Tämä oli nyt 7. tai 8. kerta kun olin Lohtajalla ja joka kerta se paikka vaan tekee vaikutuksen. Tälläkin kerralla luonto tarjosi parastaan, kun aurinko paistoi täydeltä terältä melkein koko viikonlopun. Hyvässä seurassa, kauniissa luonnossa ja mahtavalla kelillä lauantain noin 7 tunnin treenailut ja 15 kilometrin kävelyt menivät aika kevyesti. Viikonlopun aikana sain omille koirille yhteensä kuusi hakutreeniä, kaksi jälkeä, yhden esineruudun ja yhdet esineilmaisutreenit. Sain olla muille koirille piilossa kaikissa kivoissa paikoissa ja onhan se hienoa katsoa hyvin koulutettuja ja toimivia koiria. Kiitos jälleen kerran järjestäjälle ja treenikavereille. Tämä leiri käynnistää kyllä aina kevätkauden parhaalla mahdollisella tavalla 🙂
Mieltä lämmittää myös se, että Viivi on leikkinyt Jäynän kanssa nyt yhden kerran. Ja Lohtajalla tein ensimmäisen yhteislenkin koko lauman kanssa. Viiviä joutuu kyllä vähän vahtimaan, mutta ainakin ajoittain yhteiselo sujuu jo kohtalaisesti. Olen antanut Viivin sanoa Jäynälle aiheesta, esimerkiksi lenkillä Jäynä yritti paimentaa ja juosta Viiviä päin. Niistä Viivi saa mielestäni ärähtää. Ja omassa pihassa Jäynä yritti Viivin iholle, vaikka Viivi oli jo kolme kertaa ilmaissut, että ei halua nyt leikkiä. Neljännellä kerralla Viivi ärähti, enkä torunut siitäkään. Kerran se on rähissyt Jäynälle ilman hyvää syytä ja siihen puutuin kyllä. Aika hyvin Jäynä osaa jo varoa Viiviä ja lähestyä kohteliaasti kun kysyen, että ”Mahtaisiko neitiä kiinnostaa pieni leikkihetki?”. Että eiköhän tämäkin tästä lähde sujumaan, kun Viivi saa opetettua Jäynälle omat sääntönsä 🙂
rusketusraidat.wordpress.com 