Jälkitreenit – Näin meillä

Oli tiistai-ilta ja jälkitreenien aika. Mietin, miten saisin optimoitua ajankäytön niin, että kaikki koirat saavat lenkkinsä ja/tai aktivointinsa jälkien lisäksi. Ratkaisu oli tällä kerralla seuraavanlainen: Otan Viivin mukaan, kun tallaan Leolle jäljen. Viivi saa lenkkinsä samalla ja Leon jäljelle tulee pieni lisähaaste. Leon jäljelle tuli mittaa n. 700 metriä ja jäljen lopusta autolle matkaa lähemmäs puoli kilometriä. Jäynän jälki oli ehkä vain noin 80 metrinen, mutta autolta jäljelle siirtymiseen oli matkaa 200 – 300 metriä per suunta. Ei mitkään huippulenkit, mutta jokainen saa ainakin jotain liikuntaa ja/tai aktivointia.

pelto

Jäljen tallaaminen Viivin kanssa meni ihan ookoo. Välillä Viiviä piti vähän jäädä odottelemaan, koska sehän ei oikein mielellään kulje enää umpimetsässä, poluilla vaan. Tuon matkan se nyt kuitenkin suostui metsässä menemään, koska metsä oli suureksi osaksi melko tasaista. Viivihän on oikeastaan tosi kokenut jälkien tekijä, se on ollut mukana useita kilometrejä, kun olen tallonut koejälkiä GPS:ään. Ja Leo on jäljestänyt ennenkin jälkiä, joissa Viivi on ollut mukana. Vimpu-Vampu siis lenkittyi siinä.

vastervik

Sitten Jäynän jäljen tallominen. Kaksi edellistä jälkeä ovat olleet Jäynälle vähän liian vaikeita, joten yritin tehdä ihan vaan perusjäljen ilman mitään kummempia haasteita. Välillä nameja, välillä ei. Loppuun esine, että tulisi sitäkin treenattua. Jäljelle tuli mittaa tehkä jotain 70 – 80 metriä. Sen jälkeen autolle ja siirryin kaverin auton viereen. Kävelin perässä yhden jäljen ja sen jälkeen oli Jäynän vuoro. Jäljelle oli tosiaan vähän matkaa, joten Jäynä pääsi edes pienelle kävelylle. Jälki meni aika ookoo, mutta olin ilmeisesti tehnyt kuitenkin vähän liian pitkiä namittomia pätkiä välillä. Jäynä pyöri pari kertaa ja loppupuolella se sai hajun lopussa olevasta esineestä. Vaikka tuuli kävi kyllä selän takaa. Odottelin sitten vaan, että Jäynä laittaa pään alas, en päästänyt eteenpäin, jos kuono oli ylhäällä. Ja aika nopeasti se kuono laskikin ja loppujälki mentiin nenä maassa. No ehkä pari metriä ennen esinettä Jäynä kyllä näki hanskan ja syöksyi sinne. Otti hanskan suuhunsa ja muisti sitten, että tässä pitikin mennä maahan. Meni maahan ja pudotti hanskan eteensä. Sanoisin, että ”ogelmana” (jos nyt edes voi puhua ongelmasta) on nyt se, että pitäisi vaan treenata enemmän ja säännöllisesti myös tätä. Mutta vähän tiukkaa tekee, kun muutenkin on noin 3 – 6 koiratreeniä viikossa. Ei vaan riitä aika ja jaksaminen ihan kaikkeen. Mutta olen ihan tyytyväinen, että pystyin tekemään kuitenkin jälkeä taas. Oma selkä ja niska on ollut siinä jamassa, että ei paljon kumarrella, eikä paljon muutakaan. Nyt ei edes kertaakaan sumentunut silmissä 😉

honot

Leon jälki ehti muhia maastossa puolisentoista tuntia. Lähtö oli vähän nihkeä ja jäljen alku muutenkin melkoista heiluriliikettä. Luulen sen johtuvan siitä, että edellisestä Viivi + minä -jäljestä on jonkin verran aikaa. Leolla ehkä meni alussa vähän aikaa ennen kuin se osasi jättää Viivin jäljet huomioimatta ja seurata vain minun jälkeä. Esineet menivät hyvin. Ensimmäinen oli kovaa muovia oleva heijastin, jonka Leo tarkensi hienosti Leoksi. Eli kovasta vauhdista johtuen 1 – 2 metriä aluksi ohi, sitten takaisin ja armoton nuuskuttelu esineen löytämiseksi. Kehuin jo siitä etsimisestä ja esineen löytämisestä ja tuomisesta megakehut ja leikit. Vauhdikas jatkaminen ja vauhdin tasaantuminen. Yhdessä kohdassa Leo kiihdytti jostain syystä, mutta pian vauhti taas tasaantui. Mietin, että olisiko siinä kiihdytyskohdassa ollut esimerkiksi joku tuore riistan jälki, vai mitä. Yleensä Leon ratkaisu vaikeassa kohdassa on vauhdin lisääminen. Että vähän niin kuin pääsee nopeasti sen vaikean kohdan ohi. Omaan silmään maasto ei ainakaan siinä kohdassa ollut mitenkään ihmeellinen tai erilainen muuhun maastoon verrattuna. Pian tultiin kohtaan, jossa mentiin n. 20 – 30 metriä pienellä soratiellä ja sitten vielä toisen isomman soratien yli. Leo yritti itselleen tyypillistä ratkaisua, että soratien yli vaan ja jäljen etsiminen sieltä toiselta reunalta. Vaan jälkeä ei löytynyt sieltä. Sen jälkeen Leo palasi tielle ja totesi, että se perhanan jälki jatkuukin soraa pitkin. Ilokseni huomasin, että Leo ihan oikeasti hidasti ja jäljesti tarkemmin. Isomman soratien kohdalla olin tehnyt vahvemmat jäljet, eli sudittelin jaloilla niin, että näin itse askeleet. Leo meni tarkasti jäljen päällä, mutta pari metriä ennen reunaa se roiskaisi nopeasti metsän puolelle. Taas sellainen ”Huh, nopeasti vaikean kohdan yli tuonne helpommalle”. Metsässä jäljestys sujui taas hyvin ja pian tien ylityksen jälkeen oli esine (sukka pieneksi mytättynä). Sen Leo nosti jälleen tyypillisesti, eli ensin yli, sitten takaisin ja esine minulle. Taas hurrrjat kehut ja leikkihetki vinkusukkapallolla. Sen jälkeen jäljestys jatkui vielä parisataa metriä ilman mitään suurempia ihmeellisyyksiä metsää pitkin jäljen loppuun. Lopussa oli vähän isompi helppo esine (flipflop-kenkä), mistä Leo ei mennyt edes ohi. Siitä sitten autolle vinkusukkapalloa kantaen ja välillä yhdessä leikkien. Onnistuneesta treenistä tulee vaan hyvä mieli 🙂 Ja uskon siihen, että Leokin tietää, koska olen siihen tyytyväinen. Se on kyllä vaan niin hyvin minulle sopiva kaveri. En väitä, että se olisi täydellinen koira, mutta minulle se on kyllä juuri sellainen, mistä tykkään.

Kaiken tämän suitsutuksen jälkeen päästään siihen ”näin meillä” -kohtaan. Päällisin puolin suunnilleen kaikki meni hienosti. En osaa sanoa, saivatko koirat niinsanotusti osumaa näillä jäljillä, mutta minä sain. Jäynän kanssa leikkiessä sen kulmahammas osui kämmenselkään ja siinä on nyt aika näyttävä mustelma. Ja kyllä, kämmenselkään osuva kulmahammas sattuu aina ja poikkeuksetta. Toinen juttu oli Leon jäljellä keskelle reittä etupuolelle ilmestynyt tahra. Mietin siinä, että miten mustikkatahra voi olla noin ylhäällä, koska en edes kaatunut (tällä kertaa) yhtään kertaa. Kotiin päästessä kävi ilmi, että se tahra olikin verta. Olin jossain kohdassa jäljellä törmännyt johonkin törröttävään oksaan niin, että kaksien housujenkin läpi iho oli vähän rikki ja näyttää tuohon tulevan mustelmakin. Kyllä siinä taisi tosiaan parissa kohtaa olla jotain risukkoa ja muutaman kerran joku risu kävi päälle. Yksi yritti jopa kampittaa asettumalla noin pohkeen korkeudelle jalkojen väliin. Ketterällä loikalla ja Leon vetoavulla siitäkin selvittiin. Mutta niin, tekevälle sattuu. Olen ennenkin tainnut mainita, että treenien onnistuminen lasketaan mustelmista. Jos ei ole mitään jälkiä, ei ole treenannut kunnolla ja tunteella. Siistit sisälajit on vaan tylsiä, metsässä mönkiminen on kivempaa 🙂

viipu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s